Päivin ja Harrin henkilökuvat
Kuuntele
Kuuntele tallenne Soundcloudissa.- Ulkoinen linkki
Lue
Tunnuslaulu: Pieniä tekoja, suuria tunteita. Ne kanssasi jaan ja niin paljon saan, kun uskallan sanoa sen, minkä tunnen, Keräilen rohkeutta, voin vihdoinkin sanoa pystypäin: Tämä on, tämä on minun näköinen elämä.
Ääni: Näkövammaisten liitto.
Päivi: Tervetuloa mukaan kuuntelemaan, kun Päivi ja Harri keskustelevat Minun näköinen elämä podcastin Behind the voises eli äänien takana jaksossa keitä nämä äänet näiden persoonien takana oikein ovatkaan. Tervehdys Harri.
Harri: Moro, moro täällä ollaan pääsiäisen vietossa tällä kertaa Alavieskassa.
Päivi: No niin ja täällä Salossa ainakin tulee vettä, kun sieltä kuuluisan Esterin takapuolesta, mutta se ei menoa haittaa. Lähetään liikenteeseen ihan siitä, että Harri kuka sä oikein olet?
Harri: Mä olen Harri Ivonen syntynyt Hyvinkäällä 1957 ja kuulemma kymmenen yli seitsemän illalla, kun noi radion uutiset on loppunut. Äitini lähti kävelemään puiston yli sairaalaan kuulemma varttia vaille seitsemän ja kun uutiset oli loppunu niin olin putkahtanut maailmaan syyskuun lopulla.
Päivi: Sä olit jo silloin kohtelias mies ja odotit iltauutisten loppuun ennen, kun päätit, et on aika ilmestyä tähän maailmankaikkeen?
Harri: Juuri näin en siitä kohteliaisuudesta tiedä. Mutta tuota saivatpa rauhassa kuunnella vuoden 57 uutiset.
Päivi: Sanoit syntyneesi Hyvinkäällä. Ootko käynyt koulut myös siellä Harri?
Harri: Mä oon käynyt Hyvinkäällä koulut. Elin oikeastaan tai asuin siellä tuonne kakskymppiseen asti elikkä kävin ensin kansakoulua viis luokkaa, kunnes sitten tuli ajatus kotoa, että vois sinne keskikouluunkin lähteä ja kuinka ollakaan sitten kävin keskikoulua. Mutta muutimme siskoni kanssa mummolle asumaan Helsinkiin, että olen käynyt ensimmäisen luokkani oppikoulua elikkä silloin sanottuna keskikoulua tuolla Helsingissä Arkadian yhteiskoulu tai yhteislyseo se oli nimeltään ja sieltä sitten muutimmekin taas vuoden päästä jo takaisin Hyvinkäälle ja siellä sitten epätoivoisesti yritin neljä vuotta vielä käydä tätä keskikoulua. Mutta tuplasin neljännellä. Silloin keskikoulu oli yhdestä viidenteen ja jätin sitten keskikoulun viidennen kesken ja lähdin niin sanotusti tienaamaan ja pääsin kaupungille mittamieheksi ja siellähän sitä työtä sitten tehtiin sen aika, kun tehtiin. Tienestejä ei kyllä ihan kauheesti tullut, mutta ei tullu hikikään niissä töissä.
Päivi: Nyt on pakko kysyä, että mitä mittamies oikeastaan mittaa?
Harri: Mittamieshän on hyviin kuuluisa ala ja ammatti. Siihen aikaan kuljettiin tällaisella pienellä bussilla. Siinä oli pomo ja sitten oli neljä muuta henkilöä ja silloin tehtiin katuja ja teitä ja rakennuksia. Mutta lähinnä niitä sitten mitattiin. Otettiin korkeuseroja ja pomo kantoi tätä kuuluisaa Teodelliittiä mikä otti sitten korkeuden ja vaa’an sitten oli lattamies, joka kantoi sitä lattii ja näytti sitä Teodelliittiä. sitten oli mittakepin kantaja ja sitten oli rautakangen kantaja ja siinä ne taisi jo kaikki tullakin. Elikkä lähinnä noitten teiden leveyksiä, korkeuksia ja muita se oli tämä mittamiehen työ.
Päivi: Oikeastaan perustavan laatuista duunia, kun oot lähteny luomaan katuverkostoa ja kaikkea muuta sellaista. Jotenkin mä saan tän niinku sun persoonaan liitettyä tämmöisen tietyn perustan. Nyt kun ollaan tässä Minun näköinen elämä podcastin äärellä niin miten sä olet päätyny tähän Minun näköinen elämä toimintaan mukaan?
Harri: Kyllä se lähti siitä kuuluisasta koronavuodesta 2020. Näin Airut lehdessä ilmoituksen, että tämmöinen projekti kun Minun näköinen mieli alkaisi ja yhteydenottoja sitten Jutta Saanilaan ja mä itsekseni mietin sitä jonkun aikaa. Mutta sitten kun mä oon edelleenkin työelämässä. Mä oon urheiluhieroja niin asiakastyö loppu, kun seinään ja mä aattelin, että mullahan on kyllä aikaa tätä tehdä ja otin sitten Juttaan yhteyksiä ja Jutta otti tietysti vastaan hymyillen niin kun varmastikin kaikki ja teki sitten pienen haastattelun ja siitä lähtien aloitin puhelinrinkiläisenä ja sitten myöskin kokoonkutsujana. Ja sitten myöhemmin on tullu näitten podcastien teko, että siitä asti täällä nyt sitten ollaan rimpuiltu tässä vapaaehtoistyössä.
Päivi: Mitä tää Minun näköinen elämä toiminnassa mukana oleminen antaa sulle?
Harri: No sehän antaa hyvin paljon. Se on samalla tavalla, kun mä oon tehny itsenäisenä ammatinharjoittajana. Mä oon pohjakoulutukseltani hieroja ja sitten kuntohoitaja. Yritin myös kaks vuotta käydä fysioterapeuttikoulutusta, mutta en sitten koskaan valmistunu. Meitä oli kaks näkövammaista ihmistä kuntohoitajaa. Se oli kuntohoitaja pohjalta oleva koulutus tuolla Helsingin Konalassa ja emme valitettavasti kumpikaan sitten valmistuneet siellä 80-luvulla. Siellä oli vielä silloin vähän sellaisia ennakkoluuloja. Sitten ei ollu konsteja eikä keinoja. Ja loppujen lopuks mun täytyy myöskin sanoa se, että mä sitten ehkä liian helpolla löin ne hanskat naulaan, koska esimerkiks Meilahden työharjoittelussa niin mulle sitten ohjaava jumppari sano, että ei hän osaa sua opettaa. Ja mä ajattelin et kukakohan sen nyt sitten oikeastaan osais. Mutta se on antanu kovin paljon mun perustyöni, koska siitä tästä vapaaehtoistyöstä’ myöskin saa ja oppii paljon ja mikä parasta siinä, kun tätä ensimmäistä kolmea vuotta käytiin niin Jutta tavallaan koulutti vähän kaikenlaista elikkä kyl mä oon. Sanoisin, että neljän vuoden aikana oppinu aika paljon itsestäni. Mutta oppinu myös muista ja myös muiden kautta itsestäni ja päinvastoin varmaankin. Et nää vuorovaikutukset on menny hyvin. Silloin kun vedin vielä noita puhelinrinkejä aktiivisesti niin tuota se myöskin vähän väsytti. Mutta sitten taas jossain vaiheessa sitä miettii, kun on kaks viikkoa ilman, että kyllähän tässä joutais taas jotain tekemään. Onneks mulla on tuon Miran kanssa kahden viikon välein tämmöinen kuntoutusinfo missä infotaan Iiriksessä oleville kuntoutujille tästä puhelinrinki asiasta.
Päivi: Sä teet tässä Minun näköinen elämä toiminnassa hyvin monenlaista vapaaehtoistyötä. Tuntuuko susta, että sä pystyt antamaan niille ihmisille, jotka osallistuu tähän toimintaan niin jotakin ja mitä sä heille pystyt antamaan?
Harri: Mä oon vähän semmoinen ristiriitainen ihminen. Haluan olla myöskin esillä. Oon ollu harrastajateatterissakin mukana. Mutta toisaalta haluan sitten vähän vetäytyä elikkä mä oon semmoinen ekstrovertti erakko niin vois tavallaan sanoa. Mutta ehkä mä oon oppinu tässä ajan myöten, että mä uskoisin, että joissain tilanteissa mä pystyn ehkä vapauttamaan ihmisiä keskusteluissa. Viemään asiaa eteenpäin sillä tavalla, et nää ihmiset tavallaan miettii sitä asiaa. Mutta sitten saan ihmisiä myöskin innostumaan omalla tavallani ja niin kun sanoin tossa aikaisemmin, että sitten jos nää kaikki törmää tavallaan vähän seinään niin siinäkin mä opin itsestäni aika paljon. Ja must tuntuu, että mä oon saanu jopa vähän sellaista rauhallisuutta itteeni, vaikka joskus tota nuorempana kiihdyin vielä nopeammin nollasta sataan, vaikka muuten ookin aika hidas ja pulska.
Päivi: Me ollaan tunnettu tän Minun näköinen elämä toiminnan aikana ja myöskin Minun näköinen mieli hankkeen aikana ja susta on aina saanu sellaisen kuvan, että sä oot kauheen rauhallinen ja suhtaudut asiallisesti juttuihin ja palautat myöskin sitten ehkä tällaiset meikäläisen kaltaiset tyypit, jotka vähän lähtee harhapoluille välillä, niin palautat asiaan. Niin musta tää on hauska kuulla miten sä luonnehdit itseäsi. Mä arvostan Harri sussa nimenomaan just sitä, että sä puhut asioista niitten oikeilla nimillä. Miten sä oot päässy siihen, että sä osaat puhua niistä asioista niiden oikeilla nimillä. Eikä se tunnu susta hankalalta?
Harri: Se on myöskin tätä elämänkokemusta sillä tavalla, että mä oon myös järjestötyötä tehny ja teen edelleenkin sitä yli 40 vuotta. Sit mä oon ollu erilaisissa joukkuepeleissä. Nuorempana pelasin jalkapalloa ja pesäpallossa olin mukana sinne asti, kun huomasin, että näössä alkaa jotain tapahtumaan ja sen jälkeen yli 30 vuotta maalipalloa. Mä luulen, että nää on opettaneet mua. Ja sit se, että ei mun tarvi enää peitellä niitä omia ajatuksiani ja asioita. Joskus tietysti pääsee suusta sammakoita. Mutta kun pitää olla korrekti aika monessa tilanteessa ja vähän varovainen. Mun huumorintajuni on kovin kummallinen joissain asioissa ja sieltä tulee joskus sitä suoruutta. Mutta koskaan ei saa toista alistaa eikä myöskään kiusata. Joskus huomaan, että mulla saattaa olla suhteellisen ylivoimainen verbaalinen taju johtunee siitä, et on nuorena viis vuotiaana oppinu lukemaan ja lukenu sitten paljon elikkä imeny sieltä sitten sitä tekstiä elikkä nämä asiat varmaan tekevät sen. Ja mä oon jo sen ikäinen, että ei mulla sillä tavalla oo mitään menetettävää. Kaikki on saavutettu jo.
Päivi: Miten tää näkövamma vaikuttaa siihen, miten sä suhtaudut asioihin ja toisiin ihmisiin?
Harri: Mä sain diagnoosin 77 elikkä vasta kakskymppisenä. Sit mä oon luonteeltani kyllä loppujen lopuks aikamoinen optimisti ja positiivinen ihminen. Mä unohdan ikävät asiat. Nykyisin unohtelen jopa niitä hyviäkin asioista jollaiin tavalla, jos ne ei oo merkityksellisiä. Mä sanoisin oikeastaan sen, että kun mä kävin kuntohoitajaksi ja fysioterapeuttikoulutusta yritin käydä niin olin työharjoittelussa niin tuolla vanhustenhoidossa, kun sitten kehitysvammaisten ihmisten kanssa tekemisissä. Ja kyl mun täytyy sanoa, että se opetti jo aivan äärettömän paljon ja plus sitten mitä tässä elämässä on tavallaan menny, että vaikka mä oon tällä hetkellä sokea valkoisen kepin käyttäjä enkä näe mitään. Niin mulla on semmoinen tunne kuiteskin, että en mä mitenkään sairas ole, että mä olen ihan terve. Toisilla menee todennäköisesti paljon huonomminkin että. On se antanut vähän perspektiiviä tähän asiaan.
Päivi: Itse ajattelen myöskin niin, että se sokeus ei tee minusta sairasta. Mut se tekee must sairaan, jos mul on vaikka oksennustauti. Tässä taannoin, kun kävin lääkärissä niin lääkärikin totes mulle, että noin sairaaks ihmiseks sä oot harvinaisen terve. Tämän samaisen diagnoosin voisin sulle Harri antaa. Mun mielestä on erittäin tervettä ajatella asioita ja oppia koko ajan ihmisiltä toisistamme ja ylipäänsä tästä, että mitä meiän ympärillä tapahtuu ja koko aika on mahollisuus siihen uuden oppimiseen. Minun näköinen elämä toiminta antaa vertaistukea näkövammaisille ihmisille. Miten sä haluaisit et ihmiset, jotka kiinnostuu tästä puhelinrinkitoiminnasta niin millaisella asenteella pitäis, lähtee tähän toimintaan mukaan?
Harri: Ensinnäkin pitää olla tietenkin kiinnostus siihen elikkä uteliaisuus. Täähän on tämmöinen matalan kynnyksen osallistuminen elikkä minkälaisella puhelimella tahansa siihen voi tulla. Ja kunhan osaa vastata puhelimeen ja katkaista yhteys niin niillä pääsee jo pitkälle ja jos siihen sitten sitoutuu niin sitten sitoutuu mielellään loppuun asti. Mutta ei se sido myöskään sitä, että jos ei tämä kiinnosta sen muutaman kerran jälkeen. Niin siitä voi sitten lähteä pois ja etsiytyä vaikka toiseen rinkiin, jossa olis sitten toisenlaisia ihmisiä tai elämäntilanne saattaa yhtäkkiä muuttua. Ja meillähän siellä ohjeissa on myöskin se, että voi tulla vaikka vaan kuuntelemaan sinne, jos ei halua keskustella asioista että. Tämä utelijaisuus, mutta muistetaan kunnioittaa toisia ja sitten semmoiset velvoitteet mitä sitten kerrotaan.
Päivi: Tämä oli tosi hyvä kiteytys siitä, että rinkiin voi lähteä ihan niillä omilla taidoilla ja tiedoilla, kunhan on sitä uteliaisuutta tutustua toisiin näkövammaisiin ja keskustella heiän kanssaan erilaisista asioista. Sä teen minun näköinen elämä toiminnassa monenlaista. Sä oot koollekutsujana ringeissä ollu. Sä oot kuntoutusinfoissa Miran kanssa kertomassa kuntoutujille tästä toiminnasta ja sit sä teet näitä podcasteja. Niin mikä näistä toiminnoista just tällä hetkellä tuntuu susta antoisimmalta?
Harri: No mun mielestä oikeastaan ne kaikki ja juuri se monipuolisuus siinä asiassa. Että voisin ajatella niin, että podcastit on se kaikkein tuorein asia ja periaatteessahan mulla ei ole minkäänlaista koulutusta siihen. Mä jossain vaiheessa vähän tutkailin, että mitä yleensä koko podcasti on ja lähinnä tällaista itseopiskelua, että Jutta sen aloitti niillä omilla podcasteillaan ja sit kun niitä on kuunnellu niin sitten vähän lähteny sen mukaan tekemään. Mutta ehkä nyt alkais jo vähän ymmärtää, että mitä siinä vois olla. Tää on vielä niin nuorta tää meidän podcasttoiminta, että ehkä tässä vois olla sellaista kehittymisen varaa.
Päivi: Mitä sä haluaisit tähän loppuun sanoa niille, jotka on kuunnelleet meitä ja tutustuneet sinuun niin mitä sä haluaisit ihmisille sanoa?
Harri: Kuunnelkaa tuota, jos korvanne kestävät niin mahdollisimman monipuolisesti näitä näkövammaisten liiton tallenteita. Mutta kuunnelkaa myöskin sillä korvalla, että useimmiten näissä paikoissa ihmiset avautuvat varsinkin näissä podcasteissa yllättävän hyvin. Ja silloin vois tietysti aina pohdiskella muutakin, kun se, että mikä on ollu mahdollisesti siellä aiheena. Kuunnelkaa ja arvostelkaa ja nostakaa sitä peukkua ylös ja unohtakaa se sinne alas laittaminen kokonaan. Se on huono tapa. Se ei ole edes kohteliasta peukutella lattiaa kohden.
Päivi: Kiitos Harri tää on ollu älyttömän mukava juttutuokio sun kanssa ja yhdyn kyllä näihin sun sanoihin, että arvostelkaa eli antakaa palautetta myöskin näistä meiän podeista mitä te toivoisitte mistä puhutaan niin mielellämme vastaamme niihin toivoisiin.
Harri: Kiitoksia kohteliaasta haastattelusta. Mutta nyt mennäänkin Päivi sinuun. Kerropa lapsuudestas ja nuoruudestas?
Päivi: No sehän on, kun eilispäivään kurkkais siitä, on niin kovin lyhyt aika. Mä oon tosiaan Päivi Vig ja oon ihan alkuperäinen perniöläinen. Nykyisin kuulutaan Saloon tää ehkä selvittää sen, että miksi meillä Suomessa maalaisjärki on katoava luonnonvara niin johtuu ihan siitä, että me kaikki olemme nykyään kaupunkilaisia, kun tulee kuntaliitoksia. Oon syntynyt 70-luvun loppupuolella ja oon koko ikäni asunut täällä. Mä oon muuttanu neljä kertaa ja kaikki mun muuttamiset on tässä puolentoista kilometrin sisällä eli en oo kovin kauas päässy. Tykkään asua maalla. Mä oon neli lapsisesta perheestä. Mun vanhemmat ovat yrittäjiä olleet työurallaan ja mä oon itte pienestä pitäen sairastanu elikkä oon ollu vajaa puoltoista vuotias, kun oon sairastunu diabetekseen ja jotenkin kauheen kiitollinen omille vanhemmilleni siitä, että mua ei oo kuitenkaan koskaan rajoitettu. Eikä mua oo jätetty sinne kotiin. Eikä mua oo pidetty tynnyrissä vaan mä oon saanu lapsenakin mennä ja harrastaa. Oon aloittanu seittemän vuotiaana partiossa ja muistan kuinka mulla oli kylmät maksalaatikot ja vauvanruoka purkit rinkassa mukana ja niitä mä sitten söin, et oli tarpeeksi evästä mukana. Ei oo käsketty pysymään kotona sen takia, et ois sairas. Ja oon sitten käyny koulut täällä Perniössä lukion. Sen jälkeen lähin terveydenhuolto-oppilaitokseen siellä sitten opinnot jäi kesken koska sokeuduin. Sokeana oon opiskellu lähihoitajaksi. Se on lyhyesti mun lapsuus ja nuoruus.
Harri: Miten ne ihmiset varmaan koulussa tiesi, että sulla on diabetes ja se oli varmaan yleisessä tiedossa. Mites siellä opettajat kuin oppilaat sitten suhtautu siihen, jos sä insuliinia tykitit itseesi?
Päivi: Silloin pienenä kerhotyttönä se oli just sellainen, et tulkaa kaikki katsomaan Päivi pistää ja sit nostettiin paidanhelmaa ylös tai vedettiin pöksyjä alas ja kaikki lapset oli ympärillä kattomassa ja eihän se ees itke, kun sitä pistetään. Se oli vähän semmoinen näytösluontoinen. Mutta koska mulla on aina ollu se piikki ja mä olen aina pistäny niin ei se oo mikään iso asia. Se ei oo myöskään mulle itsellekään iso asia, et mä en edes välttämättä ymmärrä sitä, että toiset ihmiset voi häiriintyä siitä, et mä saatan nostaa paidanhelmaa ja vetää pienen pyöreän vatsani esille ja pistää kesken kaiken. Et mä en jotenkin osaa ajatella sitä sillä tavalla et se olis mitenkään, et tarttis mennä esimerkiks vessaan pistämään. Siihen on suhtauduttu aina hirveen luonnikkaasti ja johtuu ehkä siitä, et itsekin suhtaudun siihen hyvin luontevasti.
Harri: Voisi ajatella myöskin se, että oot siellä maalla käyny pienemmissä kouluissa, jossa kaikki tuntee kaikki ja ehkä juuri tämä sinun suhtautumisesi siihen. Silloin tämmöistä kiusaamistakaan ei tule. Mites sitten nuoruudessa ja teini-iässä, kun siihen aikaan diabeteksen hoito oli vähän erilaisempaa, kun nykyisin, että ei saanu koskaan syödä juurikaan mitään herkkuja kauheasti vaan se oli aika tylsää ruokaa. Vai oliko se vielä silloin kun sinä olit teini-iässä?
Päivi: No kyllä se oli vielä silloinkin sitä. Kaveritkin vielä muistaa miten Päivi söi aina ne karkkipaperit, kun toiset söi kaikkia (naurahdus). En tokikaan niellyt niitä. Mut jotenkin piti vähän mussuttaa sitä karkkipaperia, et jos pikkuisen sais jotakin herkkua siitä ja. Toiset poltti salaa tupakkaa tai joi viinaa. Niin mä kävin salaa, keräsin pulloja ja kävin ostamassa nallekarkkeja kymmenellä pennillä torikioskilta. Ja toki siis myönnän, että teini-iässä se diabeteksen hoito oli ehkä pikkusen vasemmalla kädellä tehtyä. Siihen ei jaksanu sillä lailla panostaa. Kaikki se mitä teini-ikäisen ihmisen mielessä ja kropassa tapahtuu, niin vaikutti myös siihen verensokeritasapainoon, et ei se ollu mitenkään helppoa aikaa. Täytyy kyllä olla kiitollinen siitä, että omahoito on edistynyt ihan valtavin suuria harppauksia ja nykyään on tosi, tosi paljon helpompaa.
Harri: Oliko sulla unelmia silloin teininä. Mä tiedän ihmisiä, jotka on 60-luvulla esimerkiksi saaneet sen diagnoosin. Kyllä heille kerrottiin, että mitä he voi tehdä ja mitä he eivät voi tehdä ja onpa karuja kertomuksia. Tytöistä, joille sanottiin, että ette te voi koskaan lapsia tehdä. Peloteltiinko sua tällaisilla asioilla?
Päivi: No ei oikeastaan peloteltu. Muistan kyllä silloin ylioppilaskirjoitusten vuonna, kun olin diabeteshoitajalla ja silloin hoitaja sano mulle, että tollasella verensokeritasapainolla susta ei kyllä koskaan tule yhtään mitään. Se jotenkin jäi sieppaamaan, et miten jumankekka ne verensokeritasapaino nyt vaikuttaa siihen et, miten mun aivot toimii. Toki vaikuttaahan se. Mutta siis se, että ehkä siitä pikkuhiljaa oltiin pääsemässä ja se, että mua ei koskaan niin kun esimerkiksi just vanhemmat rajoittanu, et sä et voi tehä tota tai sä et voi mennä sinne siks, et sulla on diabetes. Mun toiveammatti on kuus vuotiaasta ollu verenkaivaja eli mä oisin halunnu siis näytteenottajaksi laboratorioon. Mutta sitten yläkouluaikana niin haaveilin autoinsinöörin urasta ja käännyin sitten kuitenkin sinne terveydenhoitaja puolelle, et se ois ollu se unelma-ammatti, et kaikenlaisia unelmia.
Harri: Miten sitten tämä sokeutuminen oliks se isku?
Päivi: Mun sokeutumisen taustalla on glaukooma. Silmänpaineet nousi 79. ja vioitti näköhermoja. Mun vasemmasta silmästä näkö meni yhdessä yössä ja sitten vuotta myöhemmin kahessa viikossa oikeasta silmästä. Tällä hetkellä oikealla silmällä näen mustaa ja vasemmalla näen yhtä paljon, kun napa näkee. Eli en edes sitä mustaa. Mä kuulin siis kaks päivää ennen, kun täytin 20, että jään sokeeks. Niin olihan se aikamoinen, kun oot just opiskelemassa siihen sun unelma-ammattiin. Oot aatellu, että jonain päivänä meen naimisiin, hankit lapsia ja sitten sen koiran ja sul on kartano Volvo ja omakotitalo. Toki se puolisokin ehkä tässä tapauksessa ja tämmöisiä kaikkia ajatuksia. Ja sitten tajuat kakskymppisenä et, et pysty lukemaan, et pysty kirjoittamaan, et tiedä mitä pue päälles. Et pääse mihinkään. Piti aloittaa ihan kaikki alusta.
Harri: Miten harrastukset sitten. Sulla oli partio, mutta olis sulla muuta siinä teinivaiheessa ja nuorena aikuisena?
Päivi: Mä olen äidinmaidossa imenyt itseeni tämmöisen tietynlaisen yhdistysaktiivi maidon eli mä oon ollu pienestä pitäen mukana yhdistystoiminnassa. Mä perustin yläkouluaikana tänne Perniöön Pohjola Nordenin nuorten osaston. Olin siinä puheenjohtajana yläkoulu ja lukioajan. Oon ollu mukana SPR:n toiminnassa. Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminnassa ja heti kun oon täysikäiseks tullu niin lähteny myöskin kunnallispolitiikkaan ja myöskin sitten tonne kirkon puolelle hakeutumaan luottamustehtäviin, et kovin monenlaisia ja oon tykänny niistä. Että oon ollu parikymppisenä sitten jo sekä kunnanvaltuustossa, että kirkkovaltuustosta.
Harri: Mites siellä otettiin sinut sitten kun sä sokeuduit ja muuta niin, niin sanotusti normaalimaailmassa lähinnä politiikassa ja siellä kirkon puolella?
Päivi: Täytyy sanoa, että harvinaisen hyvin. Mä en oo kokenu semmoista syrjintää sen vuoks et mä oon sokea. Ihmiset on oppinu hyvin nopeesti ajattelemaan, et se on yks ominaisuus minussa. Mutta se mikä edelleenkin aiheuttaa välillä hämmennystä ja haittaa on se, et miten vaikeaa on tehdä niitä saavutettavia asiakirjoja. Mutta kyllä ne sitten oppii, kun siellä kokouksissa sanoo, että tää asia jää pöydälle, koska mä en oo pystyny tutustumaan tähän etukäteen. Se on ehkä semmoinen tosi hyvä opettaja myöskin. Se mikä on yhdistysmaailmassa mielestä äärettömän ihanaa on se, että siellä kukaan ei kyseenalaista sitä osaatko sä, pystytkö sä, kykenetkö sä. Jos sä lupaat tehdä jotain niin siihen luotetaan, että sä sen teet. Ja tää on se mikä antaa mulle valtavasti ja tää on myöskin täs Minun näköinen elämä toiminnassa niin ihan parasta, että muhun luotetaan et mä osaan tehdä ne hommat mitkä mä lupaan tehä ja tarvittaessa mä saan jeesiä muilta. Niin se on mulle tosi iso juttu.
Harri: Tossa oli kolme hienoo sanaa osaatko, kykenetkö, pystytkö. Siinä oikeastaan monelle mitä tahansa järjestötyötä tekevälle tai elämää opiskelevalle tai sitten muuten opiskelevalle ihmiselle niin ihan mainio asia, että näitä sanoja käyttäen ja tällä jo sitten kunnioitetaan myöskin siltä toiselta puolelta. Mainioita sanoja. Sitten kyllä sulle sitä perhettäkin on muistaakseni tullut?
Päivi: Ihan oikein muistat ja itsekään en voi sitä unohtaa (naurahdus) kyllä joo. Olen siis löytänyt puolisoni nakkikioskin jonosta ja meille on siunaantunu kolme lasta ja on se omakotitalo. Kartano Volvoa ei ole auto kyllä. On mies, on töitä. Koira puuttuu ja sitä ei nyt tuukaan koska meillä on allergisia täällä minun lisäkseni yksi toinenkin niin.
Harri: Miltä tuntuu elää siellä Perniössä, että kun sulla on ollu sanoit, että puoltoista kilometriä siirtynyt aina paikasta toiseen. Niin onko sulle sokeana outoihin ympäristöihin meneminen vaikeeta?
Päivi: Uudet ympäristöt on vaikeita, koska mäkin oon täysin sen valkoisen kepin varassa. Sitten kun on noita lapsia tohon siunaantunu niin sen valkoisen kepin käyttäminen on hieman haasteellista, kun yleensä roikkuu lapsia käsivarsissa niin oon myöskin aika arka kepin käyttäjä. Mutta se, että asuu täällä tutuissa ympäristöissä ja ympyröissä niin se kyllä helpottaa. Mutta toisaalta aina naurattaa, koska ihan selkeesti, kun lähtee vaikkapa lenkkiä tekemään niin huomaa, että ohi kulkiessa naapureiden ikkunaverhot heilahtaa. Siellä ne taas kattoo, et mahtaakohan se pärjätä ja putookohan se tänään ojaan ja mistäköhän se nyt kääntyy. Siin on puolensa ja puolensa, kun asuu pienellä paikkakunnalla. Siinä on toisaalta just se, että jos et itse tiedä mitä sulle kuuluu, niin kysy naapurilta. Se yleensä tietää vähintään yhtä hyvin, ellei paremmin mitä sulle kuuluu.
Harri: Noi sun harrastukses on joidenkin mielestä kuivia. Mutta mun mielestä ei ollenkaan sillä tavalla ja sitten sulla on tää lapsiperheasia hyvin lähellä. Entäpä sitten kerkiitkö sä lukemaan ja minkälaista kirjallisuutta sä luet, jos luet?
Päivi: Siis mä luen hyvin paljon ja johtuen ehkä tästä. Sä sanoit ton et ne on kuivia harrastukia. Mun mielestä ne on kans kaikkea muuta. Mutta ehkä sen ja sitten tän kaoottisen perhe-elämän vastapainoksi niin murhat on niin kun mun mielestä parasta kirjallisuutta eli tykkään siis dekkareista ja erilaisista poliisikirjoista ja sarjoista ja tän tyyppisistä. Sit välillä pitää lukea ihan hömppää, romantiikkaa. Myös historialliset romaanit kiinnostaa. Ja nyt oon viimeks lukenu tän Kaikki taivaansini. Äärettömän koskettava ja kaunis kirja et kyllä mä luen.
Harri: Mikä on viimeinen löytösi jossain poliisi ja dekkarikirjoissa. Muistatko tekijää tai ees maalaisuus?
Päivi: Islanti on sellainen.
Harri: Oho.
Päivi: Et mä jotenkin siis mua hämmentää se, että kyse on pienestä maasta ja käsittämättömän hyviä kirjailijoita.
Harri: Mä oon muutaman islantilaisen dekkarin. Mä koen ne aika dystooppisina. Se jostain syystä johtuneeko se siitä Islannin maasta niin vähän sellaisilta. Jos mä kuvailisin sitä jonain niin se olis tämmöistä tummaa ainakin ne kirjat olleet.
Päivi: Se on totta mutta hirmun hyviä kirjoja ja nyt juurikin sain käsiini tuon Jari Salosen uusimman Zettermanin käärme on juurikin siellä odottamassa yöpöydällä.
Harri: Sitten kun on taas joku tyhjä kohta niin kuljetko sä teatterissa tai konserteissa kerkiätkö niissä käyvä?
Päivi: Joo meillä on hyvin aktiivinen näkövammaisyhdistys Salossa ja me ollaan keskitytty nimenomaan kesäteattereihin siitä syystä, et useinhan yhdistystoiminta lakkaa kesäksi ja me ollaan havaittu se, että varsinkin näkövammaiset ihmiset on kesäaikaan hyviin yksinäisiä. Koska usein on kyseessä myöskin ikäihmiset. Niin kesäteatterit on mulle itselle tosi rakkaita. Käyn muutenkin teatterissa. Vähemmän ehkä konserteissa, koska mä en pidä, vaikka ihmisistä pidänkin niin se ihmistungos on jotenkin liikaa ja se liikkuminen siellä ja se on semmoista. Mutta teatterissa kyllä käyn.
Harri: Miten kun tässä sinäkin vanhenet ja sun vanhemmat vielä elää ja toivottavasti elävät pitkään ja suhteellisen terveenä. Muitta jossain vaiheessa tulee niin, että varsinkin tyttäret joutuvat sitten vähän omaishoitajiksi vanhemmilleen. Onko tällaisia asioita sinulla ollut mielessä ja ovatko ne ajankohtaisiakaan?
Päivi: No kyl ne on ajankohtaisia olleet jo useamman vuoden. Mun isällä on Alzheimerin tauti ja hän on muistisairas ja meit on onneksi neljä lasta ja vanhemmat on hoitaneet nää edunvalvontavaltuutukset ja kaikki tällaiset asiat ajoissa kuntoon. Ja itsekin siellä sitten yhtenä edunvalvojana. Täytyy kyllä nostaa hattua tässäkin kohtaa, että vanhemmat on olleet harvinaisen fiksuja, koska kaikki vuokraamiseen tai myymiseen liittyvät asiat menee aivan ulkopuolisen edunvalvojan kautta. Niin ei tuu sitten lasten ja heidän puolisoidensa kanssa ja kesken sanomista.
Harri: Hieno asia, että näistä asioista on otettu selvää ja hieno asia myöskin, että jaatte näitä vastuita, että joskus ne jäävät yhdelle ihmiselle. Asuvatko he siellä lähipiirissä?
Päivi: Joo kyllä me asutaan siis kaikki tässä 50 kilometrin säteellä.
Harri: Sulla on hieno sukunimi Vig onko se miehen ansiota?
Päivi: On sen voi antaa hänen ansiokseen kyllä.
Harri: Minä en ruotsia kauheesti osaa. Mutta oonko oivaltanut oikein mitä Vig voisi tarkoittaa ruotsiksi?
Päivi: Jos sä olet oivaltanut, että se tarkoittaa tavallaan kahta asiaa. Se on suomeksi siis tukkasotka ja heidän nämä hävittäjänsä ovat Vigganeita.
Harri: Aaah tuota en ottanu ja eikäs se prinsessakin oo viggan.
Päivi: Joo se on sitten niinku Viikkan kyllä (naurahdus).
Harri: Joo puhutaanko Perniössä ruotsia?
Päivi: Perniössä puhutaan ruotsia yllättävän paljon. Mutta minä puhun juurikin sitä semmoista niin kun suomen ruotsia. Siis mä oon ihan kotikieleltäni suomenkielinen ja rakastan suomenkieltä ja oikein rakastunut myös murteeseen ja sitä viljelen kovasti paljon ja olen nyt saanu 16-vuotiaan poikanikin innostumaan täst murteesta mikä syvästi hämmentää hänen ystäväpiirissään. Siis ymmärrän ruotsia puhun vähemmän.
Harri: Sinähän oot myös ollu jo siinä Minun näköinen mieli projektissa mukana. Kerropa niistä alkutaipaleista Minun näköinen mieli ja Minun näköinen elämä omalta kohdaltasi?
Päivi: Mulla oli vähän erilainen tarina. Moni on bongannu Airut lehdestä tän ilmoituksen. Mutta mulle kävi niin, että Varsinaissuomen ja Satakunnan alueen oikeuksienvalvonnan asiantuntija soitti ja kysyi, että olisinko kiinnostunut osallistumaan tämmöiseen puhelinrinkiin ja tietysti sitten innokkaasti lähdin mukaan ja siellä sitten kohtasin Jutan ja muutamia muita. Mutta sitten Jutan kanssa siinä puhellessa niin tuli sellainen ajatus itselle, että täs on jotakin mistä pitää saada kiinni ja mitä pitää lähtee viemään eteenpäin. Ja soiteltiin Jutan kanssa ja kerroin hänelle, että oon vuonna 2008 itte käyny eläkeliitolla puhelinrinkiohjaajakoulutuksen. Ja sitten saatiin Jutan kanssa semmoinen ajatus, että hän voiskin kouluttaa ensimmäisen puhelinrinkiohjaajan minusta ja sitten hän koulutti minut puhelimessa. Ja täytyy sanoa, että tää tekninen homma oli todella haastava meille kummallekin. Mutta itte sitten täällä harjoittelin sitä ryhmäpuhelun kokoamista ja hyvinhän se sitten meni ja oon sitten ohjannutkin yhden ringin ja toista aloitan nyt ens viikolla että. Semmoinen tausta niin kun mulla tässä rinkitoiminnassa. Mutta mä oon enemmän just kiinnostunu aina siitä organisoinnista ja järjestämisestä ja tekemisestä. Ja sitten kun tätä ohjelmaa tähän elämään on siunaantunu aika paljon niin mun on myöskin vaikee sitoutua siihen puhelinrinkiin. Ja siitä syystä mä oon lähteny mukaan tähän koordinaatio klusteriin eli tarkoittaa sitä, että teen näitä alkuhaastatteluja mahdollisille rinkiläisille. soittelen rinkiläisille palautetta ringeistä ja sitten toimin koollekutsujien Teamsin puheenjohtajana ja muistion laatijana. Tämmöisiä hommia mä teen.
Harri: Kiitoksia Päivi. Haluatko vielä kertoa sinun kuuluisat viimeiset sanasi ole hyvä?
Päivi: Mä haluaisin tähän loppuun sanoa kaikille, että eksyä on tapa löytää. Mä tarkoitan tällä sitä, että elämä ei aina kerro mille poluille se meitä vie. Me voidaan eksyä elämässä. Me voidaan eksyä itseemme. Me voidaan eksyä kauemmaksi itsestämme. Mutta se eksyä on tapa löytää. Se oin tapa löytää elämään jotain uutta. Ja esimerkiks itte sokeutumisen kautta olen löytäny sen sisimpäni sen timantin itsessäni ja toivottavasti päässy hiomaan sitä ja tätä mä toivon meille kaikille.
Harri: Kiitos Päivi mahdottoman paljon. Me opimme tästä tavattoman paljon ja toivottavasti opimme jatkossa lisääkin. Hyvää kevättä sinulle Päivi.
Päivi: Kiitos samoin sulle Harri.
Lopputunnus: Tämä on, tämä on minun näköinen elämä.
Ääni: Näkövammaisten liitto.