Sokeiden kir­joi­tus­vä­li­nei­den ke­hit­ty­mi­nen

Pistekirjoituksen kirjoittamista varten kehiteltiin tänäkin päivänä käytössä olevat pistetaulut ja pistekirjoituskone.
Kädet lukevat pistekirjoituslehteä.

Tällä sivulla

Kirjoitusvälineiden kehittelyssä ratkottiin toisaalta sitä, miten sokea voisi kirjoittaa itsensä tai muiden sokeiden luettavissa olevaa kirjoitusta ja toisaalta sitä, miten näkövammainen voisi tuottaa tekstiä näkevien luettavaksi.

Pistekirjoituksen kirjoittamista varten kehiteltiin tänäkin päivänä käytössä olevat pistetaulut ja pistekirjoituskone. Näkevien kirjoitusta sokea saattoi puolestaan tuottaa ns. kirjoitusvälineellä, erikoisvalmisteisella picht-kirjoituskoneella tai tavallisella kirjoituskoneella.

Pistekirjoitustaulut

Kaksiriviset siannahkataulut

Suomessa pistekirjojen jäljennystyössä käytettiin aluksi kirjoitustaulua, jonka pohja oli tehty paksusta siannahasta. Pohjaan naputettiin kirjainten paikkoja varten suunnikkaita, jotka muodostuivat kuudesta pisteestä braille-kirjoitusjärjestelmän mukaisesti. Pistekirjoitustaulun reunoja kiersi 32 cm x 36,5 cm kokoinen puukehikko, johon pistepaperi aseteltiin. Kehyksessä oli myös 2,5 cm x 36,5 cm kokoinen liikkuva messinkinen viivoitin, joka oli jaettu suunnikkaisiin. Pisteet lyötiin paperiin käyttämällä naskalia ja pientä vasaraa. Koska pisteet kirjoitettiin syvennyksinä, oli teksti kirjoitettava peilikuvana, oikealta vasemmalle. Virheiden korjaaminen oli hankalaa ja unohtuneiden merkkien lisääminen mahdotonta.

Näkövammaismuseon kokoelmissa olevan kaksirivisen siannahkataulun kirjoitusviivaimen molemmissa riveissä on 49 pientä suorakaiteen muotoista aukkoa, joihin kuuden pisteen braille-merkkejä voitiin painaa. Kirjoitusviivainta voidaan taulussa siirtää kolmentoista pykälän verran. Yhdelle pistepaperiarkille mahtuu näin yhteensä 26 riviä tekstiä ja kullekin riville 49 pistemerkkiä välilyönnit mukaan lukien.

Siannahkataulu on luultavasti peräisin vasta 1890-luvulta, sillä tämän kokoluokan pistekirjoitustauluilla ei ollut käyttöä tätä  aiemmin. Pistekirjojen jäljennystyö alkoi vasta 1890-luvulla.

Käsin jäljennettyjen ja kirjapainotekniikalla painettujen pistekirjojen näkyvin ero oli siinä, että käsin jäljennetyissä kirjoissa pisteet painettiin vain toiselle puolelle paperiarkkia. Kirjapainotekniikka sen sijaan mahdollisti pistepaperin kaksipuolisen käytön. Pistekirjoja painettiin molemmilla tekniikoilla alusta alkaen. Kirjapainotekniikalla ei kuitenkaan kannattanut painaa pistekirjoja yksittäiskappaleina, vaan ainoastaan suurempia eriä.

Siannahkatauluja käyttivät pistekirjojen jäljentämisessä luultavasti vain näkevät henkilöt. Taulun suuren koon ja käytetyn vasaratekniikan johdosta pistetaulu ei soveltunut näkövammaisten käyttöön. Sokea pistekirjoitustaulun käyttäjä tarvitsee toisen käden etusormet avuksi tuntemaan ja ohjaamaan kirjoituspistintä oikeaan aukkoon. Yhtäaikainen vasarankäyttö ei siis ollut mahdollista. Kun Kirjoja sokeille -yhdistys alkoi palkata näkövammaisia jäljentäjiä vuonna 1908, on todennäköisin työväline ollut kaksirivinen metallipohjainen pistekirjoitustaulu. Metallisissa tauluissa pisteiden painaminen onnistui ilman vasaraa, pelkillä sormivoimilla.

Kaksiriviset metalliset pistekirjoitustaulut

Malli 1

Näkövammaismuseon kokoelmissa ei ole 1-mallisia kaksirivisiä pistekirjoitustauluja. Esiteltävä pistekirjoitustaulu löytyy Celian- Ulkoinen linkki (näkövammaisten kirjasto) esinekokoelmista. Pistetaulun puukehikko on korkeus/leveyssuunnassa 34,2 cm x 25,2 cm ja sen kaksirivisen messinkisen 2,5 cm x 25,2 cm kokoisen kirjoitusviivaimen molemmissa riveissä on 36 aukkoa pistemerkkejä varten. Kirjoitusviivainta voidaan siirtää viidentoista pykälän verran, jolloin yhdelle pistepaperiarkille mahtuu yhteensä 30 riviä tekstiä ja 36 pistemerkkiä riville välilyönnit mukaan lukien. Perusidea oli sama kuin siannahkatauluissa eli pisteet painettiin peilikuvina. Poikkeuksena on vain se, ettei vasaraa tarvittu pisteiden lyömiseen, vaan painaminen onnistui käsin.

Metallipohjaiset 1-mallin kaksiriviset pistekirjoitustaulut tulivat todennäköisesti siannahkataulujen rinnalle käyttöön jo hyvin varhain 1890-luvulla.

Pistekirjojen jäljentämisessä metallipohjaiset pistekirjoitustaulut olivat huomattavasti helppokäyttöisempiä kuin siannahkataulut. Niiden käyttöön olisi varmasti siirrytty kokonaan jo hyvin varhain, mikäli taulujen saanti olisi ollut helpompaa. Koska kotimaista valmistusta ei ollut, pistekirjoitustaulut jouduttiin hankkimaan ulkomailta. Tämä on varmasti osaltaan vaikuttanut siihen, että siannahkataulujen  käyttö jatkui vielä 1900-luvun puolella rinnan metallisten taulujen kanssa.

Malli 2

Suomessa pieniä 26,5 cm x 17,5 cm kokoisia kaksirivisiä metallipohjaisia pistekirjoitustauluja oli luultavasti käytössä jo hyvin varhain sokeainopetuksen alkuaikoina. Museon kokoelmissa olevia vanhimpia kaksirivisiä metallisia pistekirjoitustauluja ei kuitenkaan käytetty pistekirjojen jäljentämiseen. Varhaisimpien 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun käsin jäljennettyjen pistekirjojen sivukoko on sama kuin siannahkataulujen ja metallipohjaisten 1-mallin kehikkokoko.

Pienet metallipohjaiset pistekirjoitustaulut ovat sopineet paremmin kirjoitustaidon opetukseen ja muistiinpanojen merkitsemiseen.

Näkövammaismuseon kaksirivisten 2-mallin pistekirjoitustaulujen kokoelmissa on sekä metalli- että metalli-puupohjaisia pistekirjoitustauluja. Kyse on silti samasta mallityypistä. Pistekirjoituspaperin puinen kiinnityskehikko on horisontaalisessa suunnassa alareunasta ylöspäin avautuva. Kehikon saranat jäävät taulun yläreunaan. Metallisen pohjalevyn reunoissa on neljä piikkiä, johon pistepaperi voidaan tukevasti kiinnittää. Piikit on sijoitettu siten, että yksi piikeistä on vasemmalla reunalla ja kolme oikealla. Messinkinen liikuteltava kirjoitusviivain on kaksirivinen ja kummassakin rivissä on 23 pientä aukkoa, joihin pisteet painetaan. Yhdelle riville mahtuu näin ollen 23 Braillen pistekirjoitusmerkkiä. Koska liikkuvaa viivainta voidaan siirtää tässä mallissa yhdentoista pykälän verran, rivejä yhdelle paperille mahtuu kerrallaan 22. Metallisten pistekirjoitustaulujen tilalle tuli myöhemmin  alumiinivalmisteisia pistetauluja. Kaksirivisissä malleissa perusidea on kuitenkin pysynyt samana.

Yhdeksänriviset metalliset pistekirjoitustaulut

Yhdeksänriviset metalliset 9,2 cm x 24 cm kokoiset pistekirjoitustaulut tulivat käyttöön 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä. Suomessa niitä käytettiin kirjoitusvälineinä mm. sokeainkouluissa. Muodoltaan ja käyttöominaisuuksiltaan ne poikkesivat olennaisesti kaksirivisistä malleista. Pitkä suorakaiteen muotoinen tumma, painavahko pistekirjoitustaulu avautuu kirjan tavoin vaakasuorasti. Pistekirjoitustaulun pohjalevy oli käsitelty samalla tavoin kuin kaksirivisissä malleissa, mutta kuten nimikin osoittaa, pohjalevyn päälle oli kiinnitetty saranoilla yhdeksänrivinen kirjoituskehikko. Kooltaan kansiosa on yhtä suuri kuin alapuolella  oleva pohjalevy. Kansiosan kirjoituskehikossa on kaksirivisten mallien tapaan pieniä suunnikkaan muotoisia aukkoja, joihin pisteiden painaminen tapahtuu. Yhdeksänrivisissä malleissa yhdelle riville Braillen kuuden pisteen peruskuvioita mahtuu 36. Käyttöominaisuuksiltaan yhdeksänriviset mallit poikkesivat kaksirivisistä malleista siten, että rivien täytyttyä pistetaulua siirrettiin kokonaisuudessaan alaspäin. Toisin sanoen pistetaulua voitiin käyttää entistä monipuolisemmin. Pistepaperin ei tarvinnut olla mittatilaustyönä leikattua. Kirjoituspistimien muodoissa tai käytössä ei muutoksia tapahtunut.

Seuraavassa aineistonäytteessä mieshenkilö muistelee Näkövammaismuseolle lahjoitetun yhdeksänrivisen pistetaulun saatekirjeessä pistetaulun käyttöä Helsingin sokeainkoulussa 1920-luvulla seuraavasti:

"Tämä yhdeksänrivinen berliiniläinen pistelevytaulu tuli Helsingin sokeainkoululle ehkä 1924. Sen hinta oli 51 markkaa, jos sen olisi omaksi ostanut. Saattoi olla yksi tai kaksi poikaa, joilla varat sen sallivat. Joka tapauksessa me saimme ne käyttöömme, kun uskontotunnilla alettiin johtaja Sipilän aikana kirjoittamaan kristinoppia. Siitä palkaksi meille luvattiin tämä kirjoitustaulu.

Johtaja Mustakallion aikana me saimme sitten nämä taulut, kun joukolla kävimme hänelle kertomassa lupauksesta, joka meille oli annettu. En muista oliko tyttöjä mukana johtajan luona, mutta kahden luokan pojat ainakin olivat. Lupaus koski ainakin kahta luokkaa, niin tyttöjä kuin poikiakin. Tällainen on tämän kirjoitustaulun historia.

Tämä pistin (kynä) oli ainakin kaksikymmenluvulla käytössä Helsingin sokeainkoulussa. Ne olivat pääasiassa omatekoisia. Toivon, että tämä pistin saisi seurata tätä taulua."

Kolme-, kuusi- ja seitsemänriviset pistekirjoitustaulut 

Kolme-, kuusi- ja seitsemänriviset pistekirjoitustaulut ovat muodoltaan ja käyttöominaisuuksiltaan samanlaisia kuin yhdeksänriviset pistetaulut. Ainoana erona on pienempi koko. Esimerkiksi kolmerivisessä 3,2 cm x 17,3 cm kokoisessa taskumallissa rivejä voitiin kirjoittaa taulua liikuttamatta kerrallaan kolmen rivin verran ja yhdelle riville mahtui kuuden pisteen kirjainmerkkejä 24. Tällaisia pistekirjoitustauluja on luultavimmin käytetty vain lyhyiden muistiinpanojen, kuten osoitetietojen merkitsemiseen.

18-riviset metalliset pistekirjoitustaulut

18-riviset 25 cm x 20 cm pistekirjoitustaulut olivat 1900-luvun puolivälissä varsin aktiivisessa käytössä sekä Helsingin että Kuopion sokeainkouluissa. Näillä pistetauluilla lapset opettelivat pääsääntöisesti kirjoittamista. Pistetaulu on muodoltaan litteä vihkomaisesti avautuva 18-rivinen pistekirjoitustaulu, jonka kannessa olevat reiät ovat suorakaiteen muotoisia. Reiät osuvat vastakkaisella pinnalla oleviin kuuden pisteen järjestelmiin. Yhdelle riville Braillen kuuden pisteen merkkejä mahtuu 24. Taulun vasemmassa reunassa on kolme saranaa. Pistepaperi kiinnitetään taulun ylä- ja alareunoissa oleviin piikkeihin. Pistetaulu on eräänlainen sovellus kaksi- ja yhdeksänrivisestä pistekirjoitustaulusta.

Muoviset pistekirjoitustaulut

Nykyjään useimmat myytävät pistekirjoitustaulut ovat joko alumiinisia tai muovisia. Muoviset pistetaulut eivät poikkea juurikaan metallisista tai alumiinisista malleista. Muutamissa yksittäisissä malleissa pohjalevyn urien tilalle on jossain vaiheessa kokeiltu myös kuuden pisteen koholla olevia suunnikkaita. Ajatuksena on ilmeisesti ollut, ettei pisteitä tarvitsisi painaa peilikuvina.

Kirjoituspistimen terän kupera muoto nostaa pisteet painettaessa ylös koholle. Nämä pistekirjoitustaulut eivät kuitenkaan ole saavuttaneet koskaan suurta suosiota, koska taulun käyttö vaati erikoisvalmisteista paperia tai muovia. Pisteet eivät jää koholle tavalliseen pistekirjoituspaperiin.

Erilaisia pistekirjoitustauluja.
Muovisia pistekirjoitustauluja, joista suuren on A4-kokoinen. Kuva: Apuvälinekeskus.

Pistekirjoituskoneet

Ensimmäiset prototyypit pistekirjoituskoneista

Sokeille tarkoitettujen mekaanisten kirjoituskoneiden historia on vanhempi kuin tavallisten kirjoituskoneiden. Ensimmäiset yritykset rakentaa sokeille tarkoitettuja koneita ovat niinkin varhaiselta ajalta kuin 1700-luvun lopulta. Kirjallisista lähteistä ei kuitenkaan käy ilmi, millaisia koneita nuo ensimmäiset prototyypit olivat ja millaisella periaatteella ne toimivat. Joka tapauksessa näkeville tarkoitettuja kirjoituskoneita alettiin valmistaa vasta paljon myöhemmin, 1800-luvun puolivälin jälkeen.

1800-luvun jälkipuoliskolla kiinnostus pistekirjoituskoneiden kehittelyyn oli valtavaa. Vuonna 1892 huomiota herätti mm. Hallin kirjoituskone, jossa oli näppäin kutakin kuutta pistettä varten sekä siirtonäppäin. Pistepaperi asetettiin rullattavaan telaan, joka liikkui samaan tapaan kuin tavallisten kirjoituskoneiden telat. Näppäimistöjen painalluksesta pisteet nousivat koholle. Kirjoitettua tekstiä pystyi lukemaan kirjoitustyön ohella sormin.

Hallin keksintö oli erinomainen. Myöhemmissä pistekirjoituskoneissa esimerkiksi näppäimistön logiikka on noudatellut monelta osin samaa perusideaa. Kaksikätisissä perusmalleissa painikkeita on seitsemän. Välilyönti-näppäin on sijoitettu kahden kolmirivisen näppäimistön keskelle. Vasemman- ja oikeanpuoleisia näppäimiä painellaan molempien käsien etu-, keski- ja nimettömällä sormella. Välilyöntinäppäintä painetaan peukalolla. Muutamissa yksittäisissä malleissa sormityöskentely on ollut mahdollista myös yhdenkäden sormin, sillä näppäimistö näissä malleissa on saatu rakennettua riittävän lähelle toisiaan. Varsinaisia yksikätisiä malleja kehittelivät Euroopassa lähinnä vain tanskalaiset.

Saksalaiset pistekirjoituskoneet

Pistekirjoituksen aseman vakiinnuttua ainoaksi varteenotettavaksi sokeainkirjoitusjärjestelmäksi, markkinoille alkoi vähitellen ilmestyä useita erilaisia mekaanisia pistekirjoituskoneita. Saksassa Berliinin Steglidzerin valtiollisen sokeaininstituutin johtaja Oskar Picht onnistui valmistamaan vuonna 1899 pistekirjoituskoneen, joka saavutti suosiota eri puolilla Eurooppaa. Pichtin konetta alettiin valmistaa pian myös sarjatuotantona. Perusmalli muistutti paljolti Hallin konetyyppiä. Painikkeita oli seitsemän, joista keskimmäinen toimi välilyöntinäppäimenä. Koneessa oli myös liikkuva rullatela, johon pistepaperi asetettiin.

Suomessa Pichtin koneita oli käytössä jo 1910-luvulla. Ensimmäinen tieto koneella jäljennetystä pistekirjasta on vuodelta 1912, jolloin Helsingin sokeainkoulun opettaja ja Sokeain Airut- Ulkoinen linkki -lehden toimitussihteeri Jalmari Törmä tarjoutui jäljentämään koneellaan Kalevalan. Pistekirjoituskoneet olivat kuitenkin harvinaisia vielä ennen 1930-lukua.

Oskar Picht kehitteli 1900-luvun puolella myös kirjoituskoneen, joka tuotti mustavalkoista tekstiä, mutta jonka näppäinmekanismi poikkesi olennaisesti sekä tavallisesta kirjoituskoneesta että pistekirjoituskoneesta. Kone oli suunniteltu näkövammaisten käyttöön. Kirjoittaja pystyi etsimään koneen pinnasta pistemerkin liukuvan laitteen avulla. Oikean pistekirjaimen osuessa kohdalle kirjoittajan täytyi painaa vasemmalla peukalolla vipua. Kun metallista laitetta liikutteli, pyöri koneen kirjaintela ja etsi samalla pistemerkkiä vastaavan kirjaimen. Vipua painamalla kirjain iskeytyi paperille, josta näkevä pystyi lukemaan sen. Laite ei saavuttanut koskaan suurta suosiota näkövammaisten keskuudessa. Suomessa malli oli harvinainen.

Näkövammaismuseon kokoelmissa oleva Pichtin kone on ollut käytössä koulupojalla 1930-luvulla. Poika oli pyytänyt tätiään tuomaan ulkomailta pistekirjoituskoneen, mutta tämä oli vahingossa hankkinut pojalle Pichtin mustavalkoista tekstiä tuottavan koneen.

Suomessa käytettiin 1900-luvulla jonkin verran myös muunmerkkisiä saksalaisia pistekirjoituskoneita. Näkövammaismuseon kokoelmista löytyy mm. Herde & Weiman-, Blista- ja Erica -merkkisiä koneita. Ericoita valmistettiin lähinnä sotien jälkeisessä Itä Saksassa ja niitä hankittiin Suomeen paljon 1970-luvulla edullisen hintatason vuoksi. Toimintaperiaatteiltaan ja mekanismiltaan pistekirjoituskoneet olivat kuitenkin samanlaisia kuin Pichtin perusmallit. Ainoastaan materiaaleissa ja ulkonäössä oli joitakin eroavaisuuksia.

Tanskalaiset pistekirjoituskoneet

Perusmallit

Suomeen tanskalaisia Andersson & Sorensen -merkkisiä pistekirjoituskoneita hankittiin eritoten sokeainkouluihin 1940-luvulla. Kiinnostus tanskalaisiin pistekirjoituskoneisiin oli kuitenkin herännyt jo edellisellä vuosikymmenellä, vuonna 1934 Tanskassa järjestetyn Pohjoismaisen sokeain konferenssin yhteydessä. Sokeain Airut -lehdessä 3/1934 kirjoittaja kuvailee matkakertomuksessaan näkemäänsä paikallisesta sokeainkoulusta mm. seuraavasti:

"Tauluja ja pistimiä ei näkynyt koko laitoksessa. Jokaisella oppilaalla oli pieni kirjoituskone, jolla hän heti alusta pitäen opetteli kirjoittamaan. Koneet olivat kotimaisia ja paljon halvempia kuin meilläkin tunnetut saksalaiset koneet. Kun tiedustelimme näitä koneita ostaaksemme, sanoivat tanskalaiset isäntämme, etteivät he vielä näitä koneita myy, mutta kun he vielä tekevät niihin joitakin parannuksia, sitten he laskevat ne kauppaan. Lupasivat myydä halvemmalla kuin saksalaiset."

Näkövammaismuseon kokoelmissa on useita sarjavalmistettuja Andersson & Sorensen -merkkisiä koneita. Perusmallit ovat metallirakenteisia ja väritykseltään mustia. Myös puiset näppäimet on päällystetty mustalla muovipinnalla. Useimmat koneet on kiinnitetty puiseen pohjalevyyn. Tukeva vanerinomainen levy pitää koneen hyvin paikoillaan pöydässä. Levy toimii samalla myös koneen kantosalkun takaseinänä. Ulkomuodoltaan kone muistuttaa paljolti Pichtin pistekirjoituskonetta.

Andersson&Sörensen Copenhagen 457-pistekirjoituskone.
Andersson&Sörensen Copenhagen 457-pistekirjoituskone. Kuva: Näkövammaismuseo.

Yksikätiset mallit

Tanskalaisvalmisteisten Andersson & Sorensen -merkkisten yksikätisten pistekirjoituskoneiden perusidea oli se, että toinen käsi jäi vapaaksi muuta työskentelyä varten. Pistekirjoituskoneen käyttäjä saattoi esimerkiksi lukea vasemmalla kädellä pistekirjaa ja tehdä muistiinpanoja oikealla. Yksikätisistä malleista on varmasti ollut apua myös monelle sokealle puhelinvaihteenhoitajalle. Molempia käsiä kun on tarvittu samanaikaisesti eri tarkoituksiin. Soittopyyntöjen muistiin merkitseminen vaikkapa pistekirjoitustaululla olisi vaatinut molempien käsien yhtäaikaista käyttöä samaan tarkoitukseen. Näin ollen keskustelu langan toisessa päässä olevan henkilön kanssa olisi ollut hankalaa, sillä luurikättä olisi tarvittu myös ohjaamaan kirjoituspistintä oikealle riville ja oikeaan koloon.

Vanhimmissa tanskalaisissa Andersson & Sorensen -merkkisissä yksikätisissä malleissa välilyöntinäppäin oli sijoitettu vasemmanpuoleiseen kolmirivin kakkospisteeseen ja vastaava kirjainpainike vastaavasti välilyöntinäppäimen paikkaan. Tätä seitsemättä näppäintä painettiin yksikätisissä malleissa kämmenen takaosalla. Malli poikkeaa ulkomuodoltaan perusmallista siinä, että mm. näppäimet ovat likempänä toisiaan ja että ulompana oleva seitsemäs näppäin on varustettu pidemmällä varrella.

Myöhemmissä amerikkalaisten suunnittelemissa Perkinsin yksikätisissä malleissa tanskalaisten kehittämästä ideasta kuitenkin luovuttiin ja koneet rakennettiin siten, että ne toimivat samalla periaatteella kuin niiden kaksikätiset mallit.

Perkinsin pistekirjoituskoneet

Pistekirjoituskoneiden historia on varsin pitkä. Viimeisten sadan vuoden aikana tuotekehittelyä on tapahtunut paljon, mutta näkyvimmät muutokset ovat olleet lähinnä ulkokuorissa. Sekä mekaanisissa että sähköisissä koneissa toiminnot ovat säilyneet varsin koskemattomina koko 1900 luvun. Mekaanisissa koneissa suurin muutos tapahtui Perkinsin pistekirjoituskoneissa, joissa uusi tekniikka mahdollisti sen, että rullatela voitiin kätkeä kuoren sisään. Muissa mekaanisissa perusmalleissa rullatela oli näkyvillä ja sen täytyi saada liikkua vapaasti vasemmalta oikealle.

Perkinsin pistekirjoituskoneen kehitti amerikkalainen, Perkins School For The Blind -koulun puutyönopettaja David Abraham. Suunnittelutyö alkoi jo 1930 luvulla, mutta Perkinsin pistekirjoituskoneet tulivat markkinoille vasta vuosikymmeniä myöhemmin 1950-luvulla. Nykyjään Perkinsin pistekirjoituskoneita on käytössä kaikkialla.

Perkins pistekirjoituskone.
Perkins-pistekirjoituskone. Kuva: Näkövammaismuseo.
Kirkkaansininen Perkins pistekirjoituskone.
Perkins-pistekirjoituskone. Uusimmissa malleissa on saatavana myös erivärisiä koneita. Kuva: Aviris-apuvälinemyymälä.

Taskumalliset nauhapistekirjoituskoneet

Tekniikan kehityttyä markkinoille alkoi ilmestyä myös jonkin verran pieniä taskukokoisia nauhapistekirjoituskoneita. Laitteita valmistettiin mm. Etelä-Englannissa ja Saksan Marburgissa. Näitä koneita hankittiin myös Suomeen ulkomaanmatkoilta, mutta niiden käyttö jäi varsin vähäiseksi. Koneet olivat loppujen lopuksi epäkäytännöllisiä, vaikka kokonsa puolesta niitä olikin helppo kuljettaa mukana. Nauhapistekirjoituskoneissa pisteet iskeytyivät kapealle nauhalle, joka työntyi esiin laitteen reunavallista. Tekstiä mahtui kapealle ja ohuelle nauhalle loppujen lopuksi varsin vähän ja sitä oli hankala lukea sormin.

Näkövammaismuseon kokoelmissa on kaksi nauhapistekirjoituskonetta, joista toinen on englantilainen Banks Pocket Braille Writer ja toinen saksalainen Blista. Englantilaisia nauhapistekirjoituskoneita jaettiin sokeille pääasiassa Lions Clubien välityksellä 1960 luvulla.

Muut kirjoittamisen apuvälineet

Kirjoitustaulut

Myös erilaisten lyijykynäkirjoituslaitteiden markkinoille tulo 1900-luvun kuluessa tarjosi monille heikkonäköisille näkövammaisille hyviä mahdollisuuksia harjoittaa tavallista näkevien kirjoitusta. Tällainen laite koostui esimerkiksi 1900-luvun alkuvuosikymmeninä puisesta alustasta ja liikuteltavasta metalliviivaimesta. Paperi asetetaan puisen alustan päälle ja viivaimen keskiosassa olevan liikkuvan vinon, suorakaiteenmuotoisessa aukossa muodostetaan kulmikkaat kirjaimet kynällä. Kirjoitus muistuttaa nykyaikaisia digitaalikirjaimia ja -numeroita.

Näkövammaismuseon kokoelmissa on kaksi erityyppistä lyijykynäkirjoitustaulua. Neliön muotoisessa 29,5 cm x 29,5 cm kokoisessa puisessa kirjoitustaulussa on ylös- ja alaspäin siirrettävä kirjoituskehikko. Kehikon keskellä on vaakasuorassa suunnassa kulkeva nupilla liikuteltava osa, jossa on myös ylös- ja alaspäin avautuva luukku. Luukun alla on vino suorakaide ja sen yläpuolella pieni pyöreä reikä. Taulussa on sekä oikealla että vasemmalla kolmetoista reikää tai pykälää, joihin liikuteltavaa kehikkoa voidaan siirtää.

Toinen kirjoitusteline on malliltaan suorakaiteen muotoinen 8cm x 29cm kokoinen kehikko, jossa on puualusta. Kirjoitustaulu poikkeaa monella tavoin edellä kuvatusta taulusta. Tässä suorakaiteen muotoisessa mallissa on kaksi erilaista vaakasuorasti asettuvaa kirjoituskehikkoa, joista toisella voidaan kirjoittaa mustavalkoista tekstiä ja toisella pistekirjoitusta. Pistekirjoituskehikon alla on urapinta ja kehikkoa voi tarvittaessa siirtää pykälän alaspäin, jos kummallakin reunalla oleva läppä nostetaan ulkopuolelle. Alemmassa lyijykynäkirjoituskehikossa on liikkuva metalliosa, jossa on kaksi vastakkain olevaa luukkua ja nuppi. Luukkujen alla on vino suunnikas ja sen yläpuolella pyöreä reikä.

Molemmat kirjoitustaulut on valmistettu Tanskassa ja ne ovat merkiltään Olssoneita. Kirjoitustauluja on luultavasti käytetty Helsingin ja Kuopion sokeainkouluissa kirjoituksen apuvälineinä 1800-luvun lopulla.

Nykyjään myynnissä olevat erilaiset kirjoituskehikot ovat materiaaleiltaan muovisekoitteisia ja niitä on tarjolla eri kokoisia malleja. Käyttöidea niissä on kuitenkin sama kuin ensimmäisissä kirjoitustauluissa. Tarkoitus on helpottaa kirjoittajaa pysymään oikealla rivillä ja pitämään rivit suorina. Uusien materiaalien ansiosta nykyiset kirjoituskehikot ovat kuitenkin huomattavasti kevyempiä ja helppokäyttöisempiä kuin varhaisimmat raskastekoiset mallit, joissa materiaali oli puu ja metalli.

Koska kirjoituskehikkoja on tarjolla erikokoisia malleja, käyttötarkoitus ratkaisee, millaisen kehikon käyttö on kulloinkin tarkoituksenmukaista. Suurimmat kirjoituskehikot soveltuvat parhaiten pitkien tekstien muistiin merkitsemiseen, kun taas pienimmät muoviläpyskät lähinnä nimikirjoitusten kirjoittamiseen. Molempia malleja tarvitaan jokapäiväisessä elämässä. Pankkiasioiden yhteydessä nimikirjoituskehikkoa ja kauppalistan teossa suurempaa kirjoitussapluunaa.

Tavalliset kirjoituskoneet sokeiden käytössä

Monet sokeat saivat opetusta jo hyvin varhain myös tavallisten kirjoituskoneiden käytössä. Näkövammaiselle hyvän 10 sormijärjestelmän hallinta on kuitenkin ollut perusedellytys koneen käytölle. Konekirjoitustaito onkin tarjonnut ajan kuluessa monille sokeille hyviä työmahdollisuuksia muualtakin kuin perinteisten käsityöammattien parista.

Seuraavassa aineistonäytteessä naishenkilö muistelee Näkövammaismuseolle lahjoittamansa kirjoituskoneen saatekirjeessä konekirjoituksen opetusta Helsingin sokeainkoulussa 1950-luvun lopulla sekä sitä, miten tärkeä esine kirjoituskone hänelle oli.

"Tämä kone on hankittu vuonna 1957 ollessani Helsingin sokeainkoulussa. Meidän luokkamme oli silloin ylin luokka ja saimme päästötodistuksemme vuonna 1958. Olimme pyytäneet konekirjoitustunteja perustellen asiaa siten, että ainakin osa meistä haluaa jatkaa opiskeluaan koulun jälkeen. Silloin on välttämätöntä, että pystyy kirjoittamaan vaikkapa koneella tavallista kirjoitusta, koska pistekirjoitus on suurimmalle osalle näkevistä ihmisistä tuntematon asia. Saimme ensin ns. vapaaehtoisena oppiaineena kaksi tuntia viikossa konekirjoituksen opetusta, opettajanamme Irja Lieto. Siitä alkoi konekirjoituksen opetus taas sisältyä koulun lukujärjestykseen ja seuraavatkin luokat saivat opetusta kahden viimeisen kouluvuoden aikana. Koulu hankki opetusta varten vuonna 1956 ns. konttorikoneita Olivetti-merkkiä. Jos oikein muistan, niin rahaa oli niukalti käytettävissä, joten valittiin näppäinjärjestelmä, josta suuntaus oli jo silloin siirtyä pois ja sen vuoksi ne koneet olivat jonkin verran edullisempia hinnaltaan kuin asd-näppäimistöllä varustetut koneet. Silloin ajattelu perustui siihen, että sokeat kirjoittavat vain omalla koneellaan, joten näppäimistön osalta ei tule suuriakaan ongelmia. Vuonna 1957 ollessamme viimeisellä luokalla, aloimme kysellä oman koneen hankkimismahdollisuuksia. Rahaa oman koneen hankkimiseen olisi vain harvalla ollut, joten päätökseksi lopulta tuli se, että saimme stipendirahalla ostaa matkakirjoituskoneet omaksemme.

Pyrin keväällä vuonna 1958 Sibelius Akatemiaan ja pääsykokeisiin kuului myös ainekirjoitus. Silloin sain tuntuman siitä, kuinka tärkeä taito konekirjoitustaito kymmensormijärjestelmää käyttäen oli. Sibelius-Akatemiassa ei ollut ainoatakaan opettajaa, joka olisi voinut lukea pistekirjoitusta. Käytin kirjoituskonettani hyvin aktiivisesti ja osallistuessani ylioppilaskirjoituksiin vuonna 1973 kirjoitin kaiken tarvittavan koneella. Työelämässä ollessani kirjoitin kaiken tarvittavan kuten päiväkirjamerkinnät tällä koneella. 1970 luvun puolivälissä sain IBM:n käytöstä poistaman sähkökirjoituskoneen. Siinä oli näppäimistö uudempi järjestykseltään kuin mihin olin tottunut, ja niinpä pienen harjoittelun jälkeen minulle uusi kone tuli tutuksi ja aktiivikäyttöön. Vanha Olivettini sai siirtyä eläkkeelle ja olla varakoneena. Sitten 1980-luvun puolivälissä avautui mahdollisuus ATK-ympäristöön ja jälleen oli tullut muutosta näppäinpöytään. Mutta harjoitus antaa taitoa – kuten vanha sananlasku sanoo."

Lue lisää


Sivu päivitetty