Es­teet­tö­myys

Rakennetun ympäristön esteettömyys tarkoittaa kaikille toimivaa elin- ja toimintaympäristöä - esteettömiä asuntoja, pihoja ja puistoja, katuja, työpaikkoja, julkisia rakennuksia. Esteettömässä ympäristössä kaikki ihmiset voivat toimia yhdenvertaisesti ja itsenäisesti, liikkumis- tai toimimiskyvystään riippumatta - käyttäen tarkoituksenmukaisia apuvälineitä, hyödyntäen vaihtoehtoisia rakennuksen ominaisuuksia ja ratkaisuja sekä toisen ihmisen apua.

Rakennetun ympäristön esteettömyys, tai esteellisyys, nähdään nykyään toimintaympäristön ominaisuutena, ei enää yksilön ongelmana. Muokkaamalla toimintaympäristöä tuetaan ihmisten itsenäistä elämää ja osallistumista yhteiskuntaan. Näkökulman muutokseen on vaikuttanut muuttunut suhtautuminen vammaisuuteen. Vammaisuuden näyttäytyessä yhteiskunnallisena ja poliittisena ilmiönä, ratkaisuja haetaan rakenteita ja palveluja kehittämällä sekä vammaisten henkilöiden osallistumisen ja päätöksenteon kautta. (Lähde: Rekisteröityjen näkövammaisten sosiaalinen asema vuonna 2000. Näkövammaisten keskusliiton julkaisuja 1/2005.)

Toimintaympäristömme on meille kaikille yhteinen, mutta sitä käytetään eri tavalla omista lähtökohdista ja toimintakyvystä riippuen. Toimintaympäristö voidaankin nähdä kuten tietokoneen käyttöliittymä. Liittymän kautta käyttäjä valitsee toimintaympäristöstä käyttöönsä ne ominaisuudet, joita hän tarvitsee mahdollisimman itsenäisen toimintansa tueksi. Valkoisen kepin käyttäjälle ympäristöstä pitäisi löytyä materiaalieroja ja ääniä, jotka helpottavat asioiden tunnistamista ja suunnistautumista. Kuulolaitteen käyttäjällä tulisi aina olla käytettävissään induktiosilmukka. Pyörätuolin käyttäjä puolestaan tarvitsee aina portaiden rinnalle hissin tai luiskan. (Lähde: Mervi Niemelä-Hytönen. Rakennettu ympäristö on toiminnallinen käyttöliittymä - myös näkövammaisille. Artikkeli.)

Ei siis ole mielekästä rakentaa vain näkövammaisille henkilöille tai pyörätuolinkäyttäjille sopivaa ympäristöä. Erityisesti julkiset, kaikkien käytössä olevat tilat tulee rakentaa kaikille toimiviksi. Nykyinen rakennetun ympäristön käyttöliittymä tukee kuitenkin valitettavan usein pelkästään yhdenlaista toimintamallia - ihmistä, joka kävelee, näkee, kuulee, ymmärtää ja muistaa, ja jolla ei ole apuvälineitä tai vammoja. Ympäristöä suunniteltaessa ja rakennettaessa pitäisi nykyistä enemmän pyrkiä luomaan vaihtoehtoisia ominaisuuksia, joista käyttäjät voivat valita itselleen sopivimmat itsenäisen liikkumisensa tueksi.

Toimiva ja monimuotoinen rakennettu ympäristö hyödyttää meitä kaikkia: ratkaisut, jotka palvelevat vammaisia henkilöitä, palvelevat yhtä lailla myös muita, kuten vanhuksia, lapsiperheitä ja vieraskielisiä ihmisiä. On kuitenkin muistettava, että monelle esteettömyys on välttämättömyys, ja että yksilöllisiä ratkaisuja tullaan aina tarvitsemaan yleispätevien rinnalla, erityisesti asunnoissa.

Esteettömyys näkövammaisten kannalta

Näkövammaiselle liikkujalle tärkeintä on ymmärrettävän ja oikea-aikaisen informaation saaminen ympäristöstä: missä kulkee turvallinen kävelyreitti, mistä tunnistaa suojatien paikan ja milloin voi ylittää kadun, missä sijaitsee rakennuksen sisäänkäynti, miten tunnistaa oikea painike hississä jne.

Osa heikkonäköisistä ihmisistä selviytyy näönjäänteensä avulla, kunhan ympäristön valaistus ja nähtävien kohteiden kontrastit ovat yksilön kannalta oikeat tai käytössä on tilanteeseen sopiva näkemistä helpottava apuväline. Sokeiden ja liikkumisnäköä vailla olevien osalta ympäristön visuaalisen informaation on oltava saatavissa kuulo- tai tuntoaistin avulla. (Lähde: Näkövammaisten tietoyhteiskuntastrategia 2006). Rakennetussa ympäristössä tämä tarkoittaa muun muassa koho-opasteita, pistekirjoitusta, ohjaavia materiaaleja ja ääniopasteita - toisin sanoen moniaistista ympäristöä.

Moniaistisuudesta ja saavutettavuudesta väitelleen tekniikan tohtorin Jukka Jokiniemen mukaan aistivammaisia ihmisiä ei vielä osata ottaa huomioon riittävästi toimintaystävällisen ympäristön luomisessa. Jokiniemi painottaa, että hyvässä suunnittelussa tulisi ottaa kaikki aistit huomioon. Hänen mukaan tilaa ei voi kokea pelkästään katselemalla, vaan moniaistisesti koko keholla.

Moniaistista ympäristöä voi aistia näön ja kuulon sekä haju-, maku- ja tuntoaistin välityksellä. Tällaisessa toimintaympäristössä tietoa on saatavilla eri aistien välityksellä. Kun yksi aisti ei pysty vastaanottamaan tietoa kunnolla, voidaan sama tieto saada muiden aistien kautta. Aistitarjoumia on oltava sopivasti, ja niiden pitäisi olla positiivisia. Jos tarjoumia on liikaa, kuten kauppakeskuskäytävässä tai vilkasliikenteisellä kadulla, heikentää se tilan ihmisystävällisyyttä ja rasittaa huomiokykyä. Liian vähäinen määrä aistitarjoumia tuottaa puolestaan tyhjän tilan ongelman. Moniaistinen ympäristö tarjoaa paljon aistikokemuksia, joiden avulla näkövammaisen on helppo rakentaa tilasta mielikuvakartta. Liikkumistaitoja opiskeltaessa moniaistiset maamerkit on helppo tunnistaa ja muistaa. Useamman aistin kautta samanaikaisesti saatu tieto lyhentää reaktioaikaa, mikä parantaa liikkumisturvallisuutta. (Lähde: Jukka Jokiniemi. Kaupunki kaikille aisteille. Moniaistisuus ja saavutettavuus rakennetussa ympäristössä. Teknillisen korkeakoulun akkitehtiosaston tutkimuksia 2007/29.) Esimerkiksi suojatien paikka on tunnistettavissa näön (liikennemerkki ja suojatiemaalaukset), kuulon (liikennevalojen äänimerkki) ja tuntoaistin (varoitusalue ennen suojatietä) avulla.

Esteetön rakennettu ympäristö ei vielä yksin takaa, että kaikki voisivat liikkua itsenäisesti. Näkövammaisille henkilöille esteettömyys on hyvin yksilöllinen asia, kuten näkövammakin. Esteettömän toimintaympäristön lisäksi tarvitaan mm. liikkumistaidon harjoittelua, toimivia kuljetuspalveluja, avustajaa. Toimiva, selkeä ja moniaistinen ympäristö tarjoaa kuitenkin hyvän alustan, käyttöliittymän, itsenäiseen elämään!