Siirry pääsisältöön

Elisa Montonen: Sokeana maa­han­muut­ta­ja­työs­sä

Ilman näköä ja ilman yhteistä kieltä? – Very possible!

On rauhallinen aamu toimistossa. Olen vastaillut sähköposteihin ja suunnitellut tulevia työtehtäviä ilman, että puhelin on soinut kertaakaan. Myös työkaverini, Vammaisten maahanmuuttajien tukikeskus Hilman- Ulkoinen linkki koordinaattori, on muualla tänään. Miten onkin näin rauhallista...

Puhelin soi. Infopisteestä soitetaan. Tämä tietää yllätysasiakasta.

"Täällä on kaksi miestä, toinen pyörätuolissa. Kysyvät Hilmaa."

Hieno homma, mutta normi päivä. Ilman näköä ja yhteistä kieltä on aina hieman haastavaa, mutta tästä selvitään jo rutiinilla. Puhelin mukaan ja alas infoon.

Tämän täytyy olla uusi asiakas, tuttu kysyisi nimeltä. Mahdollisesti puhuu vähän suomea tai englantia, koska ei tullut vain kädessään lappu, jossa lukee Hilma ja osoite. Jos ei kuitenkaan yhteistä kieltä löydy lainkaan, voin pyytää infopisteen asiakaspalvelijaa ottamaan minulle puhelimeeni ylös asiakkaan nimen ja numeron sekä kirjoittamaan asiakkaalle mukaan lapun, jossa aika noin viikon päähän. Tämän ajan päähän saan varmasti tulkin.

"Hei! Minun kaveri, hän tarvitsee apua. Meille sanottiin: tule Hilmaan. Hänellä tosi paljon paperit."

Ystävä puhuukin vähän suomea, joten menemme toimistoon ja pääsemme alkuun. Asiakas alkaa puhua ja ystävä tulkkaa: "Joo, hän kävi viime viikolla siellä Kukkakatu 3:ssa, sieltä sanottiin ei. Nyt hän ei saa mitään apua."

Asiakas nostaa esiin papereita muovikassissa. Otan ne vastaan ja huomaan, että siinä on kenties vuosien arkisto.

Kukkakatu 3 ei kuulosta tutulta, enkä tähän hätään näe lukea papereita (ei sillä, että näin nopealla tapaamisella tietäisin, mistä aloittaisinkaan). Kysyn siis asuinkaupungin ja Googlella löydän, että kyseessä on hänen asuinkuntansa aikuissosiaalityö. No nyt on joku kontakti, mistä aloittaa. Toinen johtolanka on pursuileva muovikassillinen papereita, jonka asiakas jättää minulle tutkittavaksi ennen seuraavaa tapaamistamme.

Sovimme tapaamisen seuraavan viikon alkuun niin, että arabian kielen tulkki on mukana. Tähän tapaamiseen otan mukaan myös henkilökohtaisen  avustajani. Avustaja on töissä myös huomenna, jolloin voimme alkaa käydä läpi asiakkaan tarinaa hänen papereistaan, oman kielitaidon puuttuessa. Aloitamme vaikka siitä, mitkä paperit ovat tältä vuodelta ja minkä lajin papereita siellä on. Ehkä laskuja, lääkärinlausuntoja, päätöksiä rahasta ja palveluista...  Vanhempiakin papereita kannattaa vähän vilkaista.

Olennaisimmat paperit skannaamme talteen ja minun luettavakseni tietokoneella, jossa on apuvälineinä ruudunlukuohjelma ja pistekirjoitusnäyttö. Voin siis valintani mukaan joko laittaa koneen puhumaan, jota mielelläni teen etsiessäni jotakin isosta kokonaisuudesta, tai vain lukea itse, mikä on erityisen kätevää puhelimessa tai asiakastilanteissa.

Papereista selviää, että uusi asiakkaani on saanut kotimaassaan työtapaturmassa aivo- ja liikuntavamman. Pääkaupunkiseudulle hän on muuttanut vastikään toisesta kaupungista. Tuen tarve arjessa vaikuttaisi olevan suuri myös asiakkaan mainitseman yhteistyötahon (Kukkakatu 3) mielestä.

Tästä pääsemme siis jatkamaan tapaamisella, jossa on mukana täysi miehitys vastaamaan näihin nopeisiin, yllättäviin tilanteisiin. Luultavasti siinä silti syntyy jotain maahanmuuttajatyölle ominaista hässäkkää.

Tähänkin voi siis päätyä sokeana sosionomina. Kutsumuksena tehdä jotain järkevää ja olemalla töitä hakiessa oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Ehkä tästä tarinastani käy ilmi paitsi arjen ratkaisuja näkövammaisena asiakastyöntekijänä, myös – kuten näkevä kollegani maahanmuuttajatyöstä sanoi – "meidän iloinen, mutta hieman sekava arkemme".

– Elisa Montonen

Kirjoittaja on Näkövammaisten liiton oikeuksienvalvonnan asiantuntija, joka on aiemmin toiminut palveluneuvojana Vammaisten maahanmuuttajien tukikeskus Hilmassa.