Nä­kö­vam­mai­sen si­sa­ruus opet­taa huo­mioi­maan

Sisaruus on tärkeä ihmissuhde, jossa opitaan ja saadaan palautetta. Näkövammaisen sisar tai veli herkistyy usein ymmärtämään erilaisuutta.

Kuvassa viisi ihmistä vanhassa, violetinharmaassa mustavalkokuvassa. Nuoret seisovat puisen, kivijalkaisen talon seidän edessä juhla-asuissa. Osalla on kädessään tumma, läpikuultamaton ilmapallo ja Sirpalla vappuhuiska. Sirpa hymyilee ja osoittaa sormellaan takanaan olevaa ilmapalloa.

Saatamoisen sisarukset vapunvietossa
50-luvulla. Kuvassa ylhäältä oikealle
Teuvo, Riitta, Raija, Sirpa ja Pekka.

Viiden suora

Teksti Marika Mäkinen
Kuvat Riitta Saastamoisen kotialbumi

Riitta Saastamoisella riitti lapsuudessa leikkitovereita, sillä sisaruksia oli viisi. Vaikka kolmella oli näkövamma, ketään ei lellitty.

Elettiin 1940–1950-lukua. Torvisen perhe asui maalla Karkussa, nykyisessä Sastamalassa. Vuonna 1945 syntynyt Riitta ja hänen pari vuotta vanhempi sisarensa Raija olivat näkeviä. Glaukooman vuoksi heikkonäköisiä olivat sisarusparven vanhin Teuvo ja Pekka. Kuopus Sirpa oli jo lapsesta lähtien lähes sokea.

– Sirpa tunnisti kyllä Fazerin sinisen, Riitta nauraa.

Näkövammaisuudesta ei kotona tehty sen kummempaa numeroa, vaikka se oli olemassa alusta asti. Sisarusten näkö käytiin nimittäin tutkituttamassa Lahdessa jo pieninä. Sirpan näkövamma näkyi ulospäinkin sameina silminä, Pekalla ja Teuvolla silmät olivat kirkkaat, Riitta muistelee.

Teuvo ja Pekka näkivät kohtuullisesti aikuisiälle eikä näkövamma erityisesti tuntunut haittaavan arjen toimissa. Teuvon näkö rupesi oikeastaan heikkenemään vasta  parikymppisenä.

Sirpa sokeainkouluun

Riitta muistaa, kun Sirpa oli vauva. Hän lauloi kopassa uinuvalle pikkusiskolle unilauluja, vaikka ei kuulemma osannut laulaa lainkaan. Vauvaa se ei onneksi tuntunut haittaavan.

Leikeissä ja touhuissa sokea sisar oli mukana ilman sen kummempia kommervenkkejä. Isommat sisarukset huolehtivat hänestä, mutta sokeudesta ei saanut säälipisteitä. Myös vanhemmat kohtelivat kaikkia samalla tavalla.

– Kotona opetettiin, että toiset on otettava huomioon. Ei meitä koskaan pakotettu, että  nyt menette ja autatte Sirpaa ja Pekkaa, vaan se tapahtui jotenkin luontevasti.

Sirpa oli näkövammaisista sisaruksista ainut, joka lähetettiin Helsinkiin sokeain kouluun opiskelemaan. Koulu aloitettiin kuusivuotiaana ja ainoastaan pidemmillä lomilla oppilaat pääsivät käymään kotona. Sirpaa käytiin välillä katsomassa myös koululla ja toisinaan siellä yövyttiinkin, vaikka paikka oli vähän kolkko.

– Kun Sirpa oli koulusta lomalla, me tytöt ja äiti käytiin yhdessä saunassa. Sirpa lauloi kotisaunan lämpimästä ja äiti ja Raija ja minä itkettiin niin! Meillä oli ikävä Sirpaa, kun se joutui olemaan paljon pois kotoa, Riitta kertoo.

– Äiti oli ihana ja iloinen ihminen ja teki ehkä liikaakin meidän kaikkien eteen ja silti ehti tekemään työtäkin koulun keittäjänä. Toki me lapsetkin yritimme auttaa ja tehdä  oman osuutemme. Äiti opetteli jopapistekirjoituksen, jotta pystyi kirjoittamaan Sirpalle kortteja

Näkövammaisten kaveripiiriin isoveljen kanssa

Teuvon Riitta muistaa mahtavana isoveljenä, joka oli urheilullinen ja monella tapaa taitava. Teukan kanssa hiihdettiin kilpaa ja yleisurheiltiin.

Kun Teukka lähti näkövammaisten ammattikouluun pääkaupunkiseudulle, Riittakin tutustui isoveljen kavereihin ja oli hänen mukanaan usein esimerkiksi näkövammaisten lomakoti Onnelassa. Riitta ei muista koskaan ajatelleensa, että olisi jotenkin erityistä olla mukana näkövammaisten kaveripiirissä.

Siinä oppi luonnostaan arvioimaan ihmisistä sen mukaan, millainen hän on ihmisenä.

– Ihmisillä on vaivoja, se on selvää. Ja jos jollakulla on vamma tai sairaus, sitä ei tuijoteta, mutta siitä voidaan puhua suoraan.

– Teukka oli muuten myös hyvä tanssija. Oi, miten kerrankin tanssittiin  messuhallissa koko yö!

Sirpan ja Teuvon kaverit vierailivat myös kotona Karkussa. Vanhemmat toivottivat heidät aina tervetulleiksi, eikä siinä katsottu, kuka on sokea tai näkevä.

Tiettyä herkkyyttä avun tarjoamiselle Riittaan on kyllä jäänyt. Yhä edelleen vaikkapa kaupungilla liikkuessaan hän tarjoaa mieluusti apuaan, jos huomaa, että joku voisi sitä tarvita.


Kolme naista retkeilyvaatteissa ja aurinkolasit yllään korkealla vuoren tai kukkulan huipulla. Taustalla avautuu kukkulan reuna ja sen takaa alempana olevaa kuusikkoa, lampia ja järvi tai meri. Maisemassa näkyy ajoittain valkoisia lumikinoksia.

Lundellin siskokset vaeltamassa Trondheimissa viime keväänä. Kuvassa Liisa (vas.), Laura ja Lotta.

Kolme sisarta

Teksti Marika Mäkinen
Kuva Laura Lundell

- Kaikki ihmiset ovat erilaisia ja jokaisella on omat kommervenkkinsä. Lotta nyt vaan ei satu näkemään kovin hyvin, sanoo Laura Lundell, heikkonäköisen Lotta Lundellin isosisko.

Lundellin siskokset eli Laura, 28, Liisa, 27, ja Lotta, 25, ovat toistensa parhaita kavereita. Naiset olivat jo lapsena tiivis kolmikko siitäkin syystä, että heidän ikäeronsa on pieni. Nimetkin menivät sukulaisilla helposti sekaisin ja heitä kutsuttiin vain Lundellin tytöiksi.

Lotta ei vaan näe

Siskokset touhusivat paljon yhdessä ja tekivät perheen kanssa vuosittain yhteisiä reissuja Suomessa tai ulkomailla.

– Pelasimme jalkapalloa, seikkailimme metsässä tai hypimme aaltojen voimasta veneen keulassa, Laura muistelee.

Vaikka siskoksilla oli selkeä yhteinen sävel, heidän kiinnostuksen kohteensa suuntautuivat eri juttuihin: Laura pelasi jalkapalloa, Liisa luki ja kirjoitti ja Lotta harrasti musiikkia.

Varhaisissa leikeissä Lotan näkövammaa ei tuotu esiin. Koska Lotta oli kuopus, hänen sisarensa kuitenkin luonnostaan pitivät pienemmästä hiukan huolta.

Laura ja Liisa kertovat oivaltaneensa vasta yllättävänkin myöhään, että Lotta oikeasti näkee huonommin kuin muut. Laura muistelee olleensa kahdeksanvuotias, häntä nuorempi Liisa taas olleensa itse yhdeksän tai kymmenen.

– Siihen asti kuvittelin, että Lotta näkee normaalisti. Lapsena saatoin pitää häntä jaloista kiinni, kun piilolinssejä laitettiin paikalleen tai muuten koettaa saada Lotan huomiota. Mutta oikeasti tajusin vasta koululaisena, että Lotta ei vain näe, Laura kertoo.

Arkisissa tilanteissa asia saattoi tulla esiin vaikkapa silloin, kun Lotalta kysyi, paljonko kello on – ja sitten muistikin, että Lotta ei näe seinäkelloa.

Esimerkiksi lasketeltaessa sovittiin, että joku pitää aina Lottaa silmällä ja varmistaa, että porukka saadaan taas kasaan.

Nuorena Lottaa piti myös kieltää heittämästä silmälasejaan ja peleissä ”fuskaamasta” eli katsomasta peitetyn silmänpuolikkaan yli.

Laura muistelee oppineensa jo aika nuorena varoittamaan Lottaa kynnyksistä ja portaista.

– Ehkä taustalla oli vanhempien esimerkki, Laura pohtii.

Juomalasi pimeässä

Siskoksille on jäänyt mukavia muistoja näkövammaisten lasten perheille suunnatuista tapahtumista, joissa oli mukana innostuneita lapsia ja aikuisia.

– Joltain leiriltä jäi mieleen hevosella ratsastaminen ja uiminen sekä muut eri tavoin vammaiset lapset. Teini-iässä olimme Sokeain lasten tuki ry:n retkellä Saariselällä. Se oli hieno reissu ja kivaa perheen yhteistä aikaa, Laura muistelee.

Sekä Laura että Liisa kokevat oppineensa erilaisuudesta Lotan näkövammaisuuden kautta. Laura löysi Lotan kautta kiinnostuksen moniin näkövammaisuuteen liittyviin arjen asioihin: Pimé Café -tempaukset, miten juomalasin voi täyttää näkemättä, miten liikkumistaitoa opetellaan, mitä apuvälineitä näkövammaisille on olemassa ja niin edelleen.

– Olen aivan älyttömän ylpeä Lotasta ja kaikesta, mitä hän on tehnyt. Olen myös tavannut hurjan mielenkiintoisia ja inspiroivia ihmisiä Lotan kautta, Liisa sanoo.

Kokeneet opastajat

Lundellin sisarukset ovat läheisiä edelleen.

Kaikkien koti on pääkaupunkiseudulla. Lotta asuu Espoossa ja viimeistelee diplomi-insinöörin opintojaan. Laura ja Liisa asuvat kumpikin Helsingissä ja toimivat  konsultteina – Laura liikkeenjohdon ja Liisa teknologiakonsulttina.

Sisarukset tapaavat toisiaan vähintään pari kertaa kuussa: urheilevat, käyvät brunssilla tai tekevät jotain muuta yhteistä. Viestejä liikkuu tiheään tahtiin.

– Sisarussuhde on yleensä se elämän pisin ihmissuhde, joten yhteistä mennyttä ja tulevaa on paljon. Olemme myös opiskelleet ja tehneet työksemme samankaltaisia asioita, Liisa sanoo.

Lotta kertoo tuntevansa siskonsa turvallisiksi, kaipasi hän sitten jostakin kriittistä mielipidettä tai apua liikkumisessa.

– Siskojen kanssa on minulle helpompaa kuin kenenkään muu kanssa. He kertovat minulle tiedostamattaankin ympärillä olevista näkymistä ja lukevat automaattisesti ensimmäiseksi kahviloiden menut ääneen, Lotta sanoo.

Lotta kiittelee Lauraa ja Liisa siitä, kuinka hyvin nämä esimerkiksi vaelluksella ymmärtävät varoittaa heiluvista kivistä ja kertoa hyvät askelpaikat.

– Hyvin muutkin ystävät osaavat auttaa, mutta ilmeisesti yhdessä kasvamisellamme on jokin suurempi vaikutus, Lotta pohtii.