Nä­köais­ti­mus

Näkeminen on monimutkainen tapahtumasarja, jonka ilmiöitä voi kuvata sekä fysiikan että kemian termein.

Lähellä olevaa kohdetta katsoessa silmän mykiö pullistuu sopivan kuperaksi etäisyyden huomioonottaen. Tavallisesti tarkentaminen tapahtuu automaattisesti. Kaukana olevaa kohdetta katsottaessa mykiö pysyy normaalisti lepotilassa. Tarkentaminen kohteeseen tapahtuu automaattisesti.

Kuva katsotusta esineestä muodostuu verkkokalvolle. Sarveiskalvo ja mykiö ovat pääasialliset valonsäteiden taittajat. Säteet taittuvat verkkokalvon tarkan näön alueelle silloin, kun silmä on normaalitaitteinen. Verkkokalvon näköaistinsoluissa valonsäteet aiheuttavat valokemiallisia muutoksia.

Muutokset synnyttävät sähköimpulsseja, jotka siirtyvät näköhermoa myöten aivojen näkökeskukseen. Näkökeskus käsittelee saamaansa tietoa, ja lopullinen näköaistimus syntyy aivojen työn tuloksena, useiden aivoalueiden yhteistyönä.

Silmänpohjan näköaistinsoluja on kahdenlaisia: tappeja ja sauvoja. Tappeja on noin 7 miljoonaa ja suurin osa niistä sijaitsee silmän takaseinässä tarkan näön alueella, jonka koko on noin 2,5 mm. Tappien avulla ihminen näkee päivänvalossa ja erottaa värit. Sauvasolut puolestaan mahdollistavat hämärässä näkemisen. Niitä on noin 130 miljoonaa ja ne puuttuvat tarkan näön alueelta.

Silmät pystyvät näkemään noin 180 astetta leveältä alueelta. Kummankin silmän yksittäinen näkökenttä on noin 160 astetta. Aivoissa molempien näkökenttien havainto yhdistyy yhdeksi kuvaksi. Näkökentän reuna-alueiden tarkkuus on huono, mutta niillä erotetaan liikkeitä, hahmoja ja suurempia yksityiskohtia.

Silmät "kuvaavat" kohteensa ylösalaisin. Aivoissa kuva kääntyy oikeinpäin ja jäsentyy molempien silmien antaman informaation sekä aiemmin tunnettujen asioiden mukaan.

Havaintotutkimuksissa on todettu, että ihmisen näköhavaintoihin vaikuttaa se, mitä hän odottaa näkevänsä tai mihin tuttuun nähty kohde vertautuu.

Näöntarkkuus

Näöntarkkuudella tarkoitetaan kykyä erottaa korkeakontrastisia yksityiskohtia, esim. kirjaimia numeroita. Näöntarkkuus voidaan rinnastaa resoluutioon, josta puhutaan yleensä kuvan laadun yhteydessä. Kun näöntarkkuus on alhainen, yksityiskohdat erottuvat heikosti. Lukeminen on tyypillistä melko hyvää yksityiskohtien erottamista vaativaa toimintaa, joka vaikeutuu näöntarkkuuden laskiessa. Lukemisen vaikeutuminen tarkoittaa yleensä vaikeutta kaikessa kirjallisen informaation saavuttamisessa tuoteselosteista ja opasteteksteistä bussin numeroihin.

Näöntarkkuuden mittaamiseen käytetään taulua, jossa on ylhäältä alaspäin pieneneviä merkkejä; yleensä kirjaimia tai numeroita. Mitä parempi näöntarkkuus on, sitä pienemmän merkin erottaa.

Normaalinäöntarkkuus on 1,0 tai parempi, joskin normaalin rajoissa näöntarkkuus voi esim. ikääntyneillä hieman alempikin.

Näöntarkkuudella ilmaistaan kykyä erottaa mahdollisimman lähellä toisiaan olevat pisteet vielä erilliseksi pisteeksi.

Sillä tarkoitetaan, että henkilö kykenee erottamaan kaksi pistettä jotka ovat yhden kulmaminuutin etäisyydellä toisistaan. Kulmaminuutti on asteen kuudeskymmenesosa. Kulmaminuutti jakaantuu edelleen kuuteenkymmeneen kulmasekuntiin.
Näöntarkkuus ilmoitetaan mahdolliset taittovirheet silmälaseilla korjattuna.

Kuva "lämpömittariasteikosta 0-1,0

Näöntarkkuus on suuri vain näkökentän keskikohdalla, jonka olemme tottuneet kohdistamaan tutkittavaan esineeseen. Tämän alueen ympärillä näöntarkkuus on paljon pienempi, ja näkökentän laitaosilla pystymme erottamaan vain hyvin suuria esineitä ja liikkeen

Henkilö, jonka näöntarkkuus on paremmassa silmässä alle 0.3 luokitellaa heikkonäköiseksi.

Nykyisessä hyvin visuaalisessa maailmassa näkemisen vaikeuksia on monilla muillakin, kuin varsinaisesti heikkonäköisiksi luokitelluilla. Näöntarkkuusalueella 0,3 - 0,8 on paljon etenkin iäkkäämpää väkeä.  

Normaali näkö 

Näkökyvystä puhuttaessa käytetään yleensä ilmausta visus, joka tarkoittaa näöntarkkuutta. Visuksia mitataan monilla kuviotesteillä kuten E-testillä.

Näöntarkkuus on normaali kun se on 0,8 tai sitä parempi. Keskimääräinen normaali näöntarkkuus on 1,0. Paras näöntarkkuus saavutetaan silloin kun silmä on normaalitaitteinen, tai mahdollinen taittovirhe on korjattu silmälasilla. Ilman silmälaseja mitattava näöntarkkuus taittovirheisellä henkilöllä voi poiketa normaalista hyvinkin paljon.

Silmissä voi olla monenlaisia taittovirheitä. Niitä korjataan silmälaseilla. Tavallisimmin laseissa on joko miinus- tai plus-linssit.

Likinäköisyys 

Likitaitteinen silmä näkee hyvin lähelle, mutta ei kauas. Tämä johtuu siitä, että valonsäteet taittuvat silmässä liian voimakkaasti tai silmä on ns. iso eli pitkä silmä, jolloin kuva muodostuu verkkokalvon eteen, ei verkkokalvolle. Kovera eli miinus-linssi siirtää kuvaa taaksepäin.

Kaukonäköisyys 

Kaukotaitteinen silmä näkee puolestaan kauas paremmin kuin lähelle. Tällöin henkilöllä on yleensä suhteellisen pieni eli lyhyt silmä, jolloin valonsäteet taittuvat käytännössä verkkokalvon taakse. Kuperalla eli plus-linssillä lisätään silmän taittovoimaa ja siirretään valon taittumiskohtaa eteenpäin.

Hajataitteisuus 

Hajataitteisuus aiheutuu tavallisimmin siitä, että silmän taittavien pintojen muoto ei ole täysin symmetrinen. Hajataitteisuus voi liittyä myös silmämunan muotoon. Myös hajataitteisuutta voidaan korjata silmälaseilla ja joissakin tapauksissa piilolinsseillä.

Lisätietoa www-sivuillamme