Maaritin tarina
Menetin näköni vuonna 1998 toistuvien näköhermotulehdusten seurauksena. Oikeaan silmääni jäi hieman sumuista valon ja kontrastien tajua. Minusta tuntui että juuri pahin tapahtui minulle. Olin valmistunut kuvaamataidon opettajaksi ja maalasin myös paljon. Värit ja kaikki esteettinen, näköaistein havaittava ja nautittava oli minulle lähes tärkeintä elämässä.
Aluksi aika vain kului jonkinlaisessa ontossa tilassa. Oli kosketettava surua ja menetystä. Kaiken ahdistukseni keskellä minulle alkoi pikkuhiljaa kirkastua lopulta ikään kuin kaksi tietä: toinen veisi lisääntyvään katkeruuteen ja suruun, toinen takaisin elämään.
Kun olin valintani tehnyt, aloin etsiä apua itselleni. Myös elämä toi mukanaan toivotun uuden alun; lapsen, joka syntyi heinäkuussa 1999.
Olin hakeutunut Näkövammaisten Keskusliiton ensimmäiselle peruskuntoutusjaksolle jo raskaana ollessani. Oli upea tunne ymmärtää, että voisin saada monet asiat takaisin elämääni. Minun oli tehtävä työtä asioiden eteen ja opittava tekemään asioita toisella tavalla. Kaikki ei varmastikaan olisi ongelmatonta, mutta olin valmis yrittämään. Minulla oli nyt oikea suunta ja todellista motivaatiota.
Kuntoutuksesta tukea ja taitoja
Tärkeänä voimavarana koin vertaistuen saamisen. Tuntui hyvältä saada tukea toisilta näkövammaisilta. Ajatusten ja kokemusten vaihtaminen antoivat voimia ja rohkaisua eteenpäin. Kuntoutuksessa muodostuva ryhmän henki oli aina myös kantava voimavara. Ohjaajat olivat mukavia ja tuntuivat läheisiltä. He olivat osa koko ryhmää. Parhaimmillaan kuntoutuksessa yhdistyvät juuri yksilöllisyys ja ryhmän tuki.
Peruskuntoutuspaketti oli hyvin monipuolinen ja sen anti korvaamaton vammautuneelle. Kuntoutuksissa löysin monenlaisia uusia selviytymiskeinoja käytännön ongelmiin. Apu oli tervetullutta niin monessa asiassa. Näitä olivat muun muassa liikkumistaito, kodin askareet ja apuvälineiden käyttö.
Perhe kuntoutuu
Osallistuimme mieheni ja lapseni kanssa perhekurssille Tuusulan Onnelan kurssikeskuksessa. Myös tämä kurssi antoi meille paljon. Tuntui tärkeältä olla yhdessä perheenä ja jakaa asioita muiden samankaltaisessa tilanteessa olevien kanssa. Kurssilla oli mukana sekä näkövammaisia aikuisia että lapsia.
Perhekurssilla oli huojentavaa tajuta, että monilla muillakin oli samankaltaisia tuntemuksia ja ongelmia. Ymmärsin sen, etteivät omat ongelmat olekaan aivan ihmeellisiä vaan kuuluvat osana kuntoutumisprosessiin. Keskustelu, ajatusten vaihtaminen ja tiedon saaminen auttoivat jälleen eteenpäin. Kuntoutuminen ei tapahdu vain vammautuneen kohdalla. Sen tulisi tapahtua myös osana koko perheen kuntoutumisprosessia.
Muutamia vuosia näön menetykseni jälkeen löysin myös maalaamisen ja värit takaisin elämääni. Ymmärsin etten voi työskennellä enää samoin kuin näkevänä. Käänteentekevä löytöni tapahtui sattumalta maalatessani. Laitoin vahingossa sormeni maaliin ja tajusin, että juuri omien sormieni tulisi toimia pensseleinäni. Löysin uudelleen kontaktin materiaaliin ja väreihin. Koin saavani takaisin kaiken sen, jonka luulin kadottaneeni lopullisesti.
Omien rakkaiden asioiden ja harrastusten löytäminen takaisin elämään on vammautuneelle tärkeää. On hyvä löytää kiinnekohtia ja mielekkäitä sisältöjä arkipäivään. Joillekin se voi löytyä liikunnasta, toiselle maalaamisesta tai rottinkitöistä.
Voimavaroja etsimässä
Henkisen tasapainon löytäminen ja sen ylläpitäminen on keskeistä kaikkien elämässä. Erityisen tärkeää tasapainon löytäminen ja oman itsetunnon rakentaminen on vammautuneelle. Hakeuduin henkisen tasapainon heta-kursseille etsimään uusia keinoja henkiseen hyvinvointiin.
Erilaisten kanavien löytäminen tunteille, ahdistukselle ja surulle on välttämätöntä. Kursseilla näitä asioita etsittiin niin yhdessä kuin erikseen. Keskustelut, ryhmän tuki, ohjaajan aikaansaama turvallinen ilmapiiri sekä huumori auttoivat vaikeidenkin asioiden koskettamisessa ja kohtaamisessa. Omien voimavarojen saaminen käyttöönsä on aina etsimisen arvoinen asia.
Apuvälineet ja pistekirjoitus avaavat uuden maailman
Apuvälineet avaavat maailman aivan uudella tavalla myös näkövammaisille. Kurssit tarjoavat mahdollisuuden omatoimiseen työskentelyyn. Otin myös itse osaa näille kursseille. Oli huikea tunne tajuta voivansa tilata lehdet, käyttää sähköpostia, kirjoittaa ja etsiä tietoa aivan kuten näkevätkin. Sen minkä näkevä lukee silmillään, minä kuuntelin korvillani.
Tällä saralla on vielä paljon uutta opittavaa, mutta kaikella on aikansa. Mielestäni on hyvä edetä hiljaa, itseään kuunnellen. Jokaisen on mietittävä, mikä on oikea vaihe kullekin uudelle asialle. esimerkiksi itselleni oikea aika pistekirjoituksen opiskelulle on ollut vasta nyt. Olen ottanut osaa Näkövammaisten Keskusliiton järjestämille pistekirjoituskursseille. Olen saamassa takaisin lukutaitoani, ja se tuntuu upealta. Kirjain kirjaimelta, ei ole kiirettä - on vain mieletöntä huomata kuinka jälleen mahdottomalta tuntuvasta asiasta tulee mahdollinen.
Oman selviytymiseni kannalta kuntoutuksilla on ollut aivan keskeinen sija. Ihminen, joka hakeutuu kuntoutukseen, on jo tiedostanut tilannettaan ja on valmis muutokseen. kaikki lähtee kuitenkin aina liikkeelle kuntoutujasta itsestään. jokainen on omassa vaiheessaan prosessointia.
Koen, että oma kuntoutumiseni jatkuu koko ajan. Emmehän me ihmisinäkään ole koskaan valmiita.
Maritan tarina
Olin ensimmäisen kerran kuntoutusasiakkaana 17-vuotiaana Tyyskylässä vuonna 1975. Sitten olen ollut kaksi kertaa opaskoirakurssilla.
Ajattelin 2003 ennen Toimintakyky paremmaksi -kurssille menoa, että onko tämä minulle tarpeen, kun olen jo pitkään ollut näkövammaisena, ja kaikki sokkotaidot osaan. Sokkotaitoja ei tällä kurssilla opiskeltu, sen sijaan oman kunnon hoitoa ja ylläpitoa senkin edestä!
Huomasin, että on tiettyjä asioita, joita ei omin päin opi ja joista ei ole edes tietoa ennen kuntoutusta; sitä vaan luulee tietävänsä, kun on ikänsä ollut näkövammainen.
Jo aikoinaan sopeutumisvalmennuksen jälkeen uskaltauduin ihmisten ilmoille, sain rohkeutta ja itseluottamusta. Nyt olen ruvennut käymään jopa kuntosalilla. Ennen aina luulin, että kuntosali on jotain bodarien juttuja, siis ei minua varten! Vasta Onnelassa tajusin, että hei, tämähän onkin ihan kivaa. Ennen kävelin jalkani kipeiksi ja olin lähes hysterian partaalla, kun kunto ei kohentunut. Vasta kuntoutuksessa minulle selvisi, ettei kävely ole paras laji minulle. Sen sijaan uinti, vesijumppa ja kuntosali sekä kotijumppa ovat!
Kun aloin harrastaa muutakin liikuntaa, kuin kävelyä, alkoi yleiskuntoni parantua, ja paino pudota.
Kuntoutus ei toki ole mikään ihmesana tai taikasauva, jota heilauttamalla kaikki asiat ratkeavat! Kuntoutettava itse on se tärkein työkalu, ja se onko kuntoutujalla motivaatiota. Jos motivaatio puuttuu, silloin ei kuntoutus juurikaan auta asioita. On itse miellettävä, että tämä tapahtuu kaikki minun itseni hyväksi, ja on plussaa minulle itselleni.