Näköön perustuva toiminta on riippuvainen näkötoimintojen laadusta ja pysyvyydestä. Näkemisessä on useita osa-alueita, jotka voivat vaurioitua eri tavalla toisistaan riippumatta. Lisäksi näkövammaisen näkökyvyn laatu vaihtelee näkemisolosuhteiden muuttuessa.
Toiminnallisten haittojen arvioinnissa huomioidaan seuraavien tekijöiden muutokset:
- näöntarkkuus
- näkökentät
- kontrastien erotuskyky
- värinäkö
- silmien sopeutuminen valoon ja hämärään
- silmien häikäistymisherkkyys
- silmien valon tarve
- silmälihasten toiminta
- silmien yhteisnäkö ja syvyysnäkö
- silmien mukautuminen eri etäisyyksille
Näöntarkkuus (visus) ilmaisee henkilön kyvyn tunnistaa tietty standardikokoinen sovitun muotoinen kuvio tietyltä matkalta. Suomessa ilmaistaan näöntarkkuus desimaalilukuina. Normaali näöntarkkuus on alueella 1.0 - 2.0. Näöntarkkuuden aleneminen vaikeuttaa erikoisesti lukemista.
Näkökenttä on avaruuskulma, jossa olevat kohteet nähdään samanaikaisesti. Terveen silmän näkökenttä esitetään tavallisesti pyöreähkönä alueena tarkan katsomisen pisteestä ulkosivuille 90 astetta ja muihin suuntiin 60 - 70 astetta. Silmien yhteiskenttä on laajempi kuin yhden silmän kenttä. Lukiessa käytetään keskeistä tarkan näön aluetta. Hahmojen ja liikkeiden havaitsemisessa toimii näkökentän äärialue. Äärialue on tärkeä liikkumisessa, käytännön askareissa ja hämärässä valaistuksessa.
Kontrastien erotuskyky merkitsee kykyä erottaa vierekkäisten pintojen vaaleusaste-eroja. Hahmojen, muotojen ja yksityiskohtien erottaminen perustuu kontrastien havaitsemiseen. Kontrastiherkkyyttä tutkittaessa käytetään asteittain pieneneviä vaaleuseroja. Kun näöntarkkuus on silmäsairauden johdosta alentunut, on yleensä myös kontrastien erotuskyky heikentynyt. Monissa näkövammoissa kontrastien erotuskyky on alentunut suhteellisesti enemmän kuin näöntarkkuuden perusteella voisi olettaa. Joskus kuitenkin kontrastien erotuskyky on säilynyt näöntarkkuuteen verrattuna huomattavan hyvänä.
Värinäkö ilmaisee silmän kykyä erottaa värisävyjä, eri vaaleusasteisinakin. Verkkokalvon tappisolut sisältävät valopigmenttejä, joissa valon vaikutuksesta tapahtuu sähköimpulssin syntyyn johtuvia muutoksia. Toimivien näköaistinsolujen lisäksi tarvitaan toimivat näköradat sekä vastaavan aivokuoren alueen kyky synnyttää näköaistimuksia ja tulkita niitä oikein. Silmänpohjassa on sinisen, vihreän ja punaisen värin erottamiseen tarpeelliset fotopigmentit. Vastaavasti aivokuorella on näiden värien erottamisen alueet. Synnynnäistä värisokeutta tai heikkoa värien erotuskykyä voi esiintyä ilman näkövammaa. Värinäkövikaa kehittyy lähes aina verkkokalvon, näköhermon tai näköratojen vioissa.
Silmien sopeutuminen valoon ja hämärään (valo- ja hämäräadaptaatio) tarkoittaa silmien kykyä nähdä muuttuneissa valaistusolosuhteissa. Se on riippuvainen näköaistinsoluissa tapahtuvien kemiallisten reaktioiden nopeudesta ja verkkokalvon hermostollisten kytkentöjen muuttumisnopeudesta. Adaptaatio on heikentynyt monissa verkkokalvon sairauksissa, esimerkiksi retinitis-taudeissa.
Hämärään sopeutumiseen tarvitaan hyvin toimivia silmänpohjan sauvasoluja. Retinitiksessä tautimuutokset alkavat tavallisesti verkkokalvon keskiäärialueen sauvasoluissa. Taudin edetessä adaptaatiokyky heikkenee ja voi lopulta hävitä kokonaan. Seurauksena on hämäräsokeus.
Häikäisyn syynä ovat mm. alentunut valoadaptaatiokyky, lisääntynyt sironta ja heijastuminen silmän sisällä sekä vaikeasti korjattavissa olevat taitteisuusvirheet. Häikäisy on tavallista silmänpohjan sairauksissa, näköhermon taudeissa, harmaakaihissa, sarveiskalvo- ja lasiaissamentumissa. Valaistusolosuhteiden järjestelyn lisäksi häikäisyä voidaan vähentää absorptio- eli suodatinlaseilla. Häikäisyn poistaminen parantaa näön tarkkuutta ja yksityiskohtien erotuskykyä sekä tekee katselun vaivattomammaksi ja miellyttävämmäksi.
Yleensä näkövammaisen valon tarve on lisääntynyt. Valon tarve lisääntyy normaalistikin iän myötä. Huomattavaa vaihtelua valon tarpeessa esiintyy eri silmäsairauksissa ja myös yksilöllisesti. Sopivassa valaistuksessa näöntarkkuus, kontrastien erotuskyky, värinäkö, näkökenttien laajuus ja laatu sekä silmälihasten hallinta ovat parhaimmillaan.
Näkövammaisilla voidaan todeta monenlaisia silmälihasten toiminnan poikkeavuuksia. Synnynnäisesti näkövammaisilla esiintyy ns. värveliikettä (nystagmus). Värveliike on automaattista vaakasuoraa, pystysuoraa tai pyörivää liikettä. Karsastus on tavallinen silmien yhteisnäön puutteellisuuden tulos. Normaalisti puolen vuoden iässä silmälihasten hallinta riittää pitämään silmät suorassa. Tämä mahdollistaa syvyys- eli stereonäön kehittymisen. Syvyysnäön puuttuessa henkilön on tavallista vaikeampaa arvioida etäisyyksiä ja kohteiden välisiä suhteita.
Silmien mukautuminen eri etäisyyksille (akkomodaatio) perustuu silmän sisäisen linssin kykyyn muuttaa muotoaan ja taittovoimaansa eri etäisyyksille katsottaessa. Akkomodaatio heikkenee normaalisti iän myötä. Näkövammaisella saattaa olla heikko akkomodaatio jo varhaislapsuudesta lähtien, minkä takia silmät mukautuvat heikommin ja hitaammin varsinkin lähelle. Seurauksena on silmien väsyminen ja näkö-reaktioiden hidastuminen.